Otsikon kuuluisat sanat lausui muuan prinssi Tanskanmaalla muinoisina aikoina. Tai näin ainakin väitti kirjailija Shakespeare.
Mutta sopivatko nuo sanat nykypäivään? Kyllä sopivat ja aivan mainiosti. Nyt ne vaan sopisivat parhaiten Pekka Poudan tai Kerttu Kotakorven suuhun muodossa tullako vai eikö tulla. On nimittäin sen verran arvailua kevään saapuminen Pohjolaan.
Joka toinen päivä on tarjolla pakkasta ja toinen laita sisältää vuorostaan lämpöasteita. Ja ykskaks yllättäen sataakin lunta. Vaikka onhan toki uusi lumi vanhan lumen surma, mutta sittenkin onko tällainen laitaa? Seniorikansalainen kun lähtee pihalle suunnitellen rivakkaa kävelylenkkiä, ei tiedä ottaisiko jalkaansa luistimet, piikkarit vai varvassandaalit? Ja pukeako päälleen tuulipuku, toppa-asu vai shortsit?
Kyllä on mennyt hankalaksi! Tuohon kun yhdistetään vielä ainakin Helsingin seudun purevat ja tehokkaasti parvekekalusteita nakkelevat merituulet, on hento seniori ihmeissään. Eteenpäin pääseminen on kiinni kulkutien vierustan aidoista ja lyhtypylväistä. Tuulenpuuskan yllättäessä niistä löytyy turva ja tuki.
Huolimatta valituksestani, annan kuitenkin lämpimät kiitokseni Staran eli Helsingin kaupungin katujen ylläpitohenkilöille. On nimittäin kadut olleet perin nopeasti auki lumituiskujen jälkeen ja liukkauden koittaessa on soraa löytynyt viipymättä jääpinnoilta. Ja jopa meidän kotieteisestäkin, jonne olen sitä mitä ilmeisemmin itse kuljettanut.
Tunnin kuluttua aamu-uutisten jälkeen menee taas asuvalinnat mietintään. Pilvessä on, kalseutta - 2,2 C-astetta ja tuuli jää arvauksen ja kohta kokemuksen varaan. Taidan panostaa toppa-asuun ja piikkikenkiin.
Muistakaa ulkoilla kaikesta säätuskasta huolimatta ja varautukaa pukeutumaan valistuneiden arvaustenne ja kokemuksienne pohjalta! Ulkoilu kannattaa aina!
lauantai 24. maaliskuuta 2018
maanantai 19. maaliskuuta 2018
Rooma - ikuinen kaupunki, Kiinteistömiehiä asialle
Päästiin viime vuonna kesän tienoilla pistäytymään Rooman kirkonkylällä. Olihan se kiva kylä ja suurin osa vanhasta katsottavasta oli kävelyetäisyydellä majapaikastamme. Ja tulihan siellä käveltyäkin. Ja silmät ymmyrjäisinä katseltua kaikkea sitä vanhaa. Mutta oli siellä jotain kommentoitavaakin ja siitä lisää tuossa alempana.
Olinko ihastunut rakennuksiin ja arkkitehtuuriin? Tässä kuuluu vastata juu-ei. Kyllä oli pojat särkeneet osan rakennuksista huonoon kuntoon. Ja loput vaatisivat melkein ehdottomasti julkisivuremontin. Ja epäilenpä, että putkirempallekin voisi olla tarvetta monin paikoin.
Olinko ihastunut rakennuksiin ja arkkitehtuuriin? Tässä kuuluu vastata juu-ei. Kyllä oli pojat särkeneet osan rakennuksista huonoon kuntoon. Ja loput vaatisivat melkein ehdottomasti julkisivuremontin. Ja epäilenpä, että putkirempallekin voisi olla tarvetta monin paikoin.
Mitenkähän nuo materiaalikysymykset on hoidettu aikoinaan, kun kivi- tai tiilirakennukset eivät ole kestäneet edes kaikelta osin paria tuhatta vuotta? Ja entäs sitten akveduktit, joita voisi nimittää tulovesijohdoiksi? Kyllä meillä Suomessa sentään tiilitalot kestävät useamman kymmenen vuotta ja putketkin joskus jopa 40 vuotta. Kyllä pitäisi lähettää suomalaiset insinöörit neuvomaan roomalaisia mistä aineista rakentaa ja miten paikat saadaan kestämään!
Ilmastointiasioissa ovat kyllä hieman menneet överiksi kun ovat särkeneet katot pois. Mutta se on lienee ollut parempi systeemi kuin meikäläinen, jossa ilmastointi ei pelaa ollenkaan tai naapurin käristykset tulevat keittiön venttiilistä meille sisään. Mutta ei ole Roomassa kuitenkaan hometta. Meillä Suomessa homeet on keskitetty pääosin sairaaloihin ja kouluihin. Niissä ne lankeavat otolliseen maaperään. Eipä taida ymmärtää italialaiset kuin homejuuston päälle!
Ja mukaan insinööreille voi mennä Lemminkäisen miehiä parin asfalttikoneen kanssa. Heillä olisi hommana tasoittaa jalkakäytävät suomalaisturistin käveltäväksi ja ajotiet skoottereille ja turistibusseille tasaisiksi. Kyllä ei ole näin vanhemman ihmisen hyvä kävellä mukalakivillä ja keikkuvilla laatoilla. Siinä on hento ja heikkenevän lihaksen tukema nilkka lujilla. Kyllä on jatkuvasti ideaalisiteellä töitä.
Ja auttaisiko jos olisi vielä pari suomalaista isännöitsijää suunnittelemassa taloyhtiöiden hallintoa. He voisivat aloittaa vaikka Colosseumista ja muista vastaavista huonosti hoidetuista taloyhtiöistä. Ja mikä apaja olisikaan Vatikaanin talorypäs! Kyllä olisi herkkua korottaa vuosittain taksoja ja periä kokouspalkkioita, korvauksia isännöitsijätodistuksista ja suunnitella remontteja. Tilintarkastajina voisivat kuitenkin olla Vatikaanin numeronikkarit, kun heillä on vuosisatojen kokemus rahahommista ja vastikkeitten keräämisestä.
Mutta oli se vaan hieno ja mukava kylä! Käykää ihmeessä itsekin katsomassa jos harrastatte retkeilyä!
Mutta oli se vaan hieno ja mukava kylä! Käykää ihmeessä itsekin katsomassa jos harrastatte retkeilyä!
Kyllä pitää portin olla kunnon portti eikä mikään riukutekelys |
Ei ole Rooma puu kuin meillä suippo ja ylöspäin kapeneva |
Tämä portti on päässyt huonoon kuntoon, mutta remppamiehet on jo paikalla |
Ei ole Circus Maximuksen fasiliteetit aivan parhaassa kunnossa |
No entäs tämä? Pitikö rikkoa, pitikö? |
Ja täällä on jengiläiset riehuneet miekkojen ja keihäitten kanssa. On tullut seumiin paljon Coloja. |
Seinät varastettu, vain tolpat jätetty |
Missä viipyvät asfalttimiehet? |
keskiviikko 7. maaliskuuta 2018
Piikki ei ole ollenkaan kiva juttu
Kyllä
alkoi viikko verisissä merkeissä! Ja kipuakin oli tarjolla. En
normaalisti niin hirveän mielelläni viitsi julkisesti paljastaa
elimistöni juonia ja kokemuksia, nyt on kuitenkin pakko kertoa. Oli se
sen verran mielenkiintoista menoa. Toki valitettavan moni ihminen on
kokenut vähintään vastaavaa ja pahempaakin, mutta kun minä, viaton,
herkkä ”nuorimies” jouduin nyt tähän kurimukseen, niin en minäkään tykännyt. Ja vieläpä taas kerran! Jouduin ja en tykännyt!
Maanantai
alkoi osaltani HUS:n Töölöntullin laboratorion odotustilassa. Marssin
paikalle kipakassa pakkasessa mukanani oululaisittain hieman liiotellen
pänikällinen keltaista nestettä ja iPad. Tullessani tilaan oli jonossa
labravuorossa potilas numero 72 ja minä nappasin numerolapun 105. Ei se
odottaminen nyt iPadin kanssa ollut mitenkään rankkaa. Numerot surisivat
näytöllä viuhakkaasti ja digi-Hesari tuli siinä odotellessa luettua
iPadiltä, tietenkin näköisversiona.
Lopulta
pääsin vuorollani ystävällisen verineidon käsittelyyn. Hän oli saanut
tehtäväkseen napata minulta 4 pullollista punaista elämän nestettä.
Muistin kertoa myös tälle neidolle kokemukseni vuosien takaisesta 10
pullon luovutuksesta, jonka kuluessa minulta meni taju ja putosin
penkiltä kivilattialle. Tuolloin jouduinkin sitten 2,5 kuukaudeksi
lasarettiin. Ei putoamisen takia vaan sen takia, että Nortit ja Bostonit
olivat jättäneet sen verran kiivaat jäljet hentoon, ylipainoiseen
kroppaani ja erityisesti sen keuhko-osioon. Tällä kertaa 4 pulloa meni
näpäkästi ja ilman suurempia pyörtymisiä.
Seuraavaksi
sain määräyksen siirtyä jonottamaan sydämen filmausta. Siinä
odotussalin penkissä huomasin yhtäkkiä käsivarrestani valuvan verta
melkoisen runsaana purona. Onneksi sydänkuvaajaneito saapui juuri
paikalle ja kaivoi viipymättä tuoreet sidetarpeet esiin. Ja niin tuli
reikä tukittua toisen kerran. Sydämestäkin saatiin kunnon kuvat. Sitä en
tiedä oliko käppyrät oikeanlaiset, sillä sen kertoo vasta oikea
tohtori. Vihjeitä pumpun kunnosta en siis saanut.
Vetäessäni
aulassa ulkopalttoota päälleni huomasin jälleen käsivarren punastuneen.
Aulan vastaanotossa oli onnekseni tavattavissa ystävällinen
hoitajarouva, joka auttoi tilkitsemään käsivarteni uudelleen. Nyt
laitettiin uudet, kunnon tupot ja teipit pitkin ja poikin
kyynärtaivetta. Sain lisäksi ilokseni mukaan yhden laastarilapun,
värikkään, kilpikonnakuvioisen. Siteet vaihdoin sitten hienoon
laastarilappuun ennen opastusrupeamaa Töölön kirjastossa.
Piikkikokemusteni
sarja jatkui sitten tiistaiaamuna HUS:n Tornisairaalassa. Tutkimuksen
aiheena oli selvittää jalkojen hermoratojen toiminta. Minua
harhauttamaan oli lähetetty ystävällinen, nuori hoitajaneito, joka antoi
ohjeet jalkojen paljastamiseen. Kuvittelin hänen häikäistyneen
ei-niin-sorjista sääristäni, että hän poistui paikalta pyytäen minut
hoitopetille selälleen makaamaan. Siinä yksin ihmetellessäni ilmaantui
paikalle nuorehko, lääkäriksi esittäytyvä mieshenkilö. Hän käynnisti
laitteiston hoitopedin vieressä ja kaiveli instrumentit esiin. Kertoi
katsovansa ensin jalan pinnallisia reaktioita kiinnittäessään jalkaan
jotain pikkutarroja. Ja sitten se alkoi! Ensin tuntui pieniä nipistyksiä
ja sitten tulikin kunnon sähköiskuja, yksittäin ja sarjoissa, hentoina
ja kovina ja kaikenlaisia siltä väliltä. Edellisiltana tutkimusta varten
puhtaaksi kuurattu kroppani muuttui huokosista pursuavan hien
seurauksena entiseksi puhtaaksi. Ja lisää tuskaa oli tiedossa.
Siirryttiin
lihasten syvätutkimiseen. Siihen tarvittiin neulaa, joka oli liitetty
piuhalla tutkimuskoneeseen. Ja sitten uusi koettelemus alkoi! Piikki
lihakseen, syvälle ja ohjeet lihas löysänä, lihasta kuormittaen ja
kovasti kuormittaen. Älä säikähdä, minä liikuttelen neulaa lihaksessa,
sanoi tohtori. Ja hän todellakin liikutteli. Minä vaikeroin,
kiemurtelin, puristin hoitopetiä reunasta saaden sen narisemaan, purin
hampaita yhteen ja hikoilin kuin saunassa. Sekosin laskuissa
piikitettyjen kohtien määrästä. Likemmäs kymmenen paikkaa niitä taisi
olla. En tykännyt! Kertakin olisi ollut jopa liikaa.
Paikalle
ilmestyi pari muutakin lääkäriä ja he alkoivat puhua lääkärimurretta.
En ymmärtänyt siitä mitään, sillä olen lukenut koulussa ainoastaan
ruotsia, saksaa ja englantia. Kansalaisopistossa yritin opiskella
espanjaa ja kerran venäjää. Kerran ostin jopa ranskan oppikirjan. Mitään
noista en oppinut. En osaa tilata oluttakaan muuta kuin koulussa
opituilla kielillä. Oli siitä koulunkäynnistä tuon verran sentään
hyötyä. Olisi pitänyt valita tuo lääkärikieli oppikoulussa, mutta ei
ollut sitä silloin tarjolla. Nyt siitä taidosta olisi ollut kovasti
apua.
Päätään
puistelivat ja oudosti puhuivat. Huolestuin. Makasin selälläni,
pyysivät kääntymään naama ylöspäin. Huomasivat naamastani huolen.
Vanhin, partamies sanoi, että ei tarvi olla huolissaan, ei leikata
varmaankaan. Oma lääkäri kertoo tulokset. Kaksi kokeneempaa poistuivat
ja jättivät nuorimman selviytymään kanssani. Mitäpä siinä oli sen
enempää kuin kiittää kivusta ja hyvin ystävällisestä kohtelusta. Sillä
kyllä kiduttajalääkäri kertoi rehdisti, missä kohtaa kulloinkin oli
tulossa kipua tarjoava toimi. Ei ollut hänen syytään, että sähköisku
käy kipeää ja piikki pistää.
Olinkohan liian herkkä kivulle vai en?
Mutta en juuri tykännyt! Nyt sitten vaan odottelen, mitä iloa näistä
kaikista vuodoista ja kivuista oli.
maanantai 29. tammikuuta 2018
Haisuliinit pois kaduilta
Kyllä en taas tykkää ollenkaan! Sitä kun kulkee Stadin kaduilla ja kujilla muina vanhuksina, niin eiköhän ole tupakantupruttajat vallanneet talvi-ilman raikkauden. Savua vaan tarjotaan ohikulkijoille henkeen.
Kun tässä on aikoinaan saanut keuhkoihin hieman puhtautta sairaalareissulta, niin eipä löydy enää ulkoa puhtaita happijyväsiä melkein terveeseen keuhkoon. Lääkärisetä teki vuonna 1983 loppukesästä 10 viikkoa töitä käynnistäessään keuhkojen puhdistuksen ja puhtaana on omien toimien osalta siitä asti pysynyt, mutta nyt ympäristö tekee tössöntöitään.
Ei vaan enää riitä oma puhtaus keuhkorakkuloissa, vaan kanssaihmiset yrittävät sotkea koko projektin. Kaduilla on nykyään vaan tarjolla harmaata, haisevaa ilmantapaista. Se on savukepötkö käsissä niin tytöntirpalla, duunarijätkällä kuin pukumiehelläkin. Eikä jää tuossa savustuspuuhassa heikolle söpö rouvashenkilökään. Ja haisu on epämiellyttävän inhottava kaikilla kulkuväylillä ja tarttuu vaatteeseen, ihoon, saati keuhkorakkulaan.
Meni tuossa muutama vuosi ilman katujen savustuksia. Sisätilatkin määrättiin savuista vapaiksi ja tupruttelijat saivat siirtyä porttikäytäviin ja ovien edustoille savuttelemaan. Siinä kävi niin, että homma meni sen verran vaikeaksi, että moni lopetti koko itsensä myrkyttämisen ja kaduilla ilma raikastui.
Mutta nyt tuntuu taas, että jostain syystä on väki innostunut uudestaan. Onkohan niin, että pikkutytön pitää näyttää tupakan voimalla coolilta, raksamiehen miehekkäältä ja pukuhenkilön uskottavalta. Eikö ihminen voisi olla ihminen ja pätevä ilman tupakalla myrkytyskikkailuakin?
Voisikohan joku ylätaho määrätä uusia sääntöjä? En halua Suomen rajoille muuta kontrollia, kuin muualta tulevia tupakoitsijoita ei saisi päästää maahan, ja omat jo maassa olevat tupakoitsijat karkotettaisiin ulkomaille eikä päästettäisi enää takaisin. En varmaan ole kohtuuton tällä vaatimuksellani! En vaan tykkää, kun ohikulkijan savu syö keuhkorakkuloita ja myrkyttää minut siinä ohimennen.
Kun tässä on aikoinaan saanut keuhkoihin hieman puhtautta sairaalareissulta, niin eipä löydy enää ulkoa puhtaita happijyväsiä melkein terveeseen keuhkoon. Lääkärisetä teki vuonna 1983 loppukesästä 10 viikkoa töitä käynnistäessään keuhkojen puhdistuksen ja puhtaana on omien toimien osalta siitä asti pysynyt, mutta nyt ympäristö tekee tössöntöitään.
Ei vaan enää riitä oma puhtaus keuhkorakkuloissa, vaan kanssaihmiset yrittävät sotkea koko projektin. Kaduilla on nykyään vaan tarjolla harmaata, haisevaa ilmantapaista. Se on savukepötkö käsissä niin tytöntirpalla, duunarijätkällä kuin pukumiehelläkin. Eikä jää tuossa savustuspuuhassa heikolle söpö rouvashenkilökään. Ja haisu on epämiellyttävän inhottava kaikilla kulkuväylillä ja tarttuu vaatteeseen, ihoon, saati keuhkorakkulaan.
Meni tuossa muutama vuosi ilman katujen savustuksia. Sisätilatkin määrättiin savuista vapaiksi ja tupruttelijat saivat siirtyä porttikäytäviin ja ovien edustoille savuttelemaan. Siinä kävi niin, että homma meni sen verran vaikeaksi, että moni lopetti koko itsensä myrkyttämisen ja kaduilla ilma raikastui.
Mutta nyt tuntuu taas, että jostain syystä on väki innostunut uudestaan. Onkohan niin, että pikkutytön pitää näyttää tupakan voimalla coolilta, raksamiehen miehekkäältä ja pukuhenkilön uskottavalta. Eikö ihminen voisi olla ihminen ja pätevä ilman tupakalla myrkytyskikkailuakin?
Voisikohan joku ylätaho määrätä uusia sääntöjä? En halua Suomen rajoille muuta kontrollia, kuin muualta tulevia tupakoitsijoita ei saisi päästää maahan, ja omat jo maassa olevat tupakoitsijat karkotettaisiin ulkomaille eikä päästettäisi enää takaisin. En varmaan ole kohtuuton tällä vaatimuksellani! En vaan tykkää, kun ohikulkijan savu syö keuhkorakkuloita ja myrkyttää minut siinä ohimennen.
keskiviikko 24. tammikuuta 2018
Paulig tuntee kahvin
Raahauduin vastentahtoisesti eilissä aamuna kahvinkeitto-oppiin. Oli näet perheen nuorisolle käynyt kutsu saapua Pauligin kulmaan Aleksille kahvioppiin. Sain peruutuspaikan. Valvoin yön odotellen kauhulla aamun sarastamista ja tarjolla olevia haasteellisia suorituksia. En tiennyt, mitä oli Kulmassa kukonlaulun aikaan klo 8 odotettavissa.
Aamuvarhain kohtuuttoman kohteliaiden tervetuliaisten jälkeen joud... pääsimme kahvinkeitto-oppiin. Ja ohjeet olivat selvät! Kahvinpapuja 20 grammaa (60 g kahvijahetta / 1 l vettä) mittaan ja 330 grammaa kuumaa vettä esille. Pavut jauhettiin tarkkaan 6,1-karkeudella oikealla kahvimyllyllä. Kaikki painojutut mittailtiin herkän vaa'an päällä. Siinä ei kestänyt juurikaan käden vavista, koska muuten oli vedet ja kahvinpöhnät pitkin pöytiä.
Muistettavaa oli paljon eli suodatinpaperin kostuttaminen suodattimessa, jauhetun kahvin tarkka mittaaminen ja laittaminen suodattimeen, em. kahvijauheen kostuttaminen mainitulla vedellä ja hienoinen hämmentäminen, lopun veden rauhallinen kaataminen kahvijauheen päälle, minuutin odottaminen kun kahvi on valunut pannuun, varovainen kahvin pannussa hämmentäminen, kahvin kaataminen kuppiin ja kahvin nauttiminen.
No olihan se tietenkin hyvää! Milloinpa kahvi ei olisi? Ja kun minulta tai Sinulta kysytään, otatko kahvia, muista vastata, että ainahan se kupponen menee! (Tuota lausahdusta viljelee tiuhaan hyvä ystäväni.) Join tuolla Pauligin tilaisuudessa noin 7 kuppia, enkä ehkä olisi ottanut enää kupposellista, kun oli aamupalakin syömättä.
Saimme kahvinkeiton lisäksi seurata Arabica-kahvinpapujen paahtamista Bertta-nimisellä paahtokoneella. Paahtomestari käytti apunaan tietokonetta, joka seurasi numeroin ja käyrin prosessin edistymistä. Tavoitteena oli löytää paahdettuihin papuihin oikea makeus, hapokkuus ja karvaus. Mielestäni noilla maanviljelijä Angel Orlando Escobarin pavuilla onnistuminen oli vähintäänkin 100-prosenttista. Saimme näet maistaa lopputuotoksia!
Ja vaikka aamupala oli jäänyt aikaisen lähdön takia väliin, palkittiin odotus 4:n erilaisen tuorekakkupalan muodossa. En ollut sotkeutunut moiseen tuotteeseen koskaan aiemmin ja nytkin olin hyvin epäileväinen. Mutta rohkea rotan syö ja niinpä minäkin heittäydyin moderniin seikkailuun. Ja perhana soikoon, nehän olivatkin hyviä! En minä niitä nyt aivan lähmältään söisi, mutta nuo lohkotut palaset upposivat minuun nautinnolla.
Mitä tuosta, vanhalle hävyttömän varhaisen aamun seikkailusta, jäi sitten mieleen? Kyllä kahvin keittäminen onnistuu kohtuullisen hyvin kaupan kahvijauhoista Moccamasterillakin. Ja sillä se on melkoisesti nopeampaakin. Ja tietenkin se tärkein
AINAHAN SE KUPPONEN KAHVIA MAISTUU!

No olihan se tietenkin hyvää! Milloinpa kahvi ei olisi? Ja kun minulta tai Sinulta kysytään, otatko kahvia, muista vastata, että ainahan se kupponen menee! (Tuota lausahdusta viljelee tiuhaan hyvä ystäväni.) Join tuolla Pauligin tilaisuudessa noin 7 kuppia, enkä ehkä olisi ottanut enää kupposellista, kun oli aamupalakin syömättä.

Mitä tuosta, vanhalle hävyttömän varhaisen aamun seikkailusta, jäi sitten mieleen? Kyllä kahvin keittäminen onnistuu kohtuullisen hyvin kaupan kahvijauhoista Moccamasterillakin. Ja sillä se on melkoisesti nopeampaakin. Ja tietenkin se tärkein
AINAHAN SE KUPPONEN KAHVIA MAISTUU!
torstai 18. tammikuuta 2018
Sukututkimus on kiinnostavaa hommaa
Tervehdys taas pitkästä aikaa! Minulla on tökkinyt hieman tämä blogikirjoittelu, mutta nyt kaverini herätteli ja päätin vähän ryhdistäytyä. Kerronpa hieman eräästä "työläästä", mutta mielenkiintoisesta aiheesta.
Jostain ihme syystä olen jo koulupojasta alkaen ollut
kiinnostunut sukututkimuksesta. Minua kiinnostaa joka paikassa historia, mutta
se ei tarkoita sitä, että vuosiluvut ja yksityiskohdat jäisivät mieleeni.
Ulkomailla reissatessakin olen eniten kiinnostunut mm. vanhoista kaupungeista
ja kaupunginosista, kirkoista ja vanhoista monumenteista. Katson, ihailen ja unohdan
ne miltei heti, mutta kuitenkin!
Oman sukututkimusharrastukseni aloitin rytinällä n.
15 vuotta sitten. Istuin viikkoja ja jopa
kuukausia kopiomassa kirkonkirjoja Kansallisarkistossa Kruunuhaassa. Aloitin
työni keräämällä tuoreimmista aineistoista ajassa taaksepäin kaikkien sukunimikaimojeni
nimet ja syntymäajat. En enää muista, mistä selvisi tekemäni suurin moka! Mutta
moka se oli. Ja melkoinen! Vasta sitten kävin kurssin aiheeseen ja myöhemmin pari kurssia lisää.
Koska olen Pohjanmaalta kotoisin, kävi ilmi, että siellä sukunimi
määriteltiin pääasiassa talonnimen perusteella. Ja koska edustan kunnia-arvoisia
torpparisukuja, kävi lopulta ilmi, että sukunimemme oli muuttunut ajansaatossa monta
kertaa. Lisäksi selvisi, että Suomen sukunimilaki tuli voimaan vasta vuonna
1920. Sitä ennen sukunimi joko oli tai sitten ei. Minulle tuo merkitsi koko
homman aloittamista aivan alusta. Keräämäni ensimmäiset reilut 400 nimeä joutui
romukoppaan. Ja taas istumaan Kansallisarkistoon.
Aineistoa alkoi kertyä melkoisia määriä ja minun piti tehdä
ratkaisu niiden hallitsemiseksi. Liityin amerikkalaiseen Geni-palveluun, jonne
taltioin tuolloin kasassa olevat tiedot. Mutta tuo silloin englanninkielinen palvelu oli minulle hieman
hankala ja ostin kotimaisen Sukujutut-lisenssin, jolla taltiointi sujuikin jo
paremmin. Nyt viime vuodenvaihteen alla hankin iPadilleni Mobile FamilyTree-ohjelman,
jonne siirsin aineistoni Sukujutuista. Siirto oli todella helppo juttu tehdä.
Ja ettei homma menisi nyt liian helpoksi, tilasin kaksi FamilyTreeDNA-testipakettia ja lähetin joulukuun
alussa DNA-näytteeni USAan. Ensimmäisen
paketin tiedot tulivat jo tammikuun alussa ja sen mukana sain 5.038 uutta sukulaista ja lisää tuntuu tippuvan
aina muutamien päivien välein. En ole vielä kutsunut heitä kahville meille kotiin.
Luulen, että tuosta saattaisi tulla sanomista. Toinen paketti, jonka pitäisi
kertoa isälinjani pohjalta jotain sukumme lähtöseuduista, ei ole vielä
saapunut. Eli edelleen on avoinna pohjoinen, itä, etelä ja länsi juurtemme
alkusuuntina. En uskalla vielä ilmoittautua kielikursseillekaan, kun ei ole tietoa,
mitä kieltä minun tulisi opiskella. Onhan se osattava rupatella alkukielellä juurisukulaisten
kanssa! Tuossa DNA-aineiston tutkimisessa onkin sitten oma haasteensa. Hikeä pukkaa!!
Tässä Teille muutamia sivuja, joiden kautta voitte etsiskellä omista
kotimaisista sukulaisistanne tietoja. On kuitenkin mentävä yli 100 vuotta vanhoihin
henkilöihin, kun tämä meidän hieno lainsäädäntömme estää rehellisten ihmisten
projektit eli nuorempien kirkonkirjojen tutkimisen.
Jos tämä harrastus alkaa kiinnostaa Sinua, kannattaa liittyä
Suomen Sukuhistorialliseen seuraan ja Suomen Sukututkimusseuraan. Facebookista
löytyy sukututkimusryhmiä ja googlaamalla löytyy lisää tietoa.
Kannattaa kiinnostua, niin ei ole enää vapaa-ajan ongelmia!
![]() |
Kirjoitusasu on muuttunut vuosisatojen kuluessa. Tässä vuoden 1769 rippikirja. |
![]() |
Tässä malli 1865 vuodesta alkavasta rippikirjasta |
torstai 4. tammikuuta 2018
Lenkillä Seurasaaressa
Ei tästä tule mikään laajempi hehkutuskirjoitus alkavaan vuoteen, vaan aivan peruskauraa meinasin kirjata.
Kävin tuossa vuoden vaihtumisen aikaan tsekkaamassa Helsingin Seurasaaren. Teputtelin omilla ”pikkutöppösilläni” (nro 43) tuon reilun 8 kilometrin lenkin kotoa saareen ja takaisin kotiin. Onnekseni sää oli mitä parhain! Tuon olivat huomanneet myös lukuisat muut vuodenvaihteen lenkkeilijät.
Nappasin muutaman kuvan ”talvisesta” maisemasta. Nii...in! Ei ole talvesta meillä tietoakaan. Välillä sataa räntää ja välillä vettä. Mielestäni lunta ei tarvitsisi tullakaan, koska se tietää liukkautta, onnettomuuksia ja monenlaisia ongelmia. Mennään näillä vaan, satoi tai paistoi! Ja otetaan aurinkoinen kevät ja lämmin kesä riemulla vastaan heti huhtikuun alun jälkeen. Näin olen merkinnyt kalenteriini!
Eli siis innolla kevättä odottelemaan!
HYVÄÄ ALKANUTTA, KAUNIIN KESÄN VUOTTA 2018!
Kävin tuossa vuoden vaihtumisen aikaan tsekkaamassa Helsingin Seurasaaren. Teputtelin omilla ”pikkutöppösilläni” (nro 43) tuon reilun 8 kilometrin lenkin kotoa saareen ja takaisin kotiin. Onnekseni sää oli mitä parhain! Tuon olivat huomanneet myös lukuisat muut vuodenvaihteen lenkkeilijät.
Nappasin muutaman kuvan ”talvisesta” maisemasta. Nii...in! Ei ole talvesta meillä tietoakaan. Välillä sataa räntää ja välillä vettä. Mielestäni lunta ei tarvitsisi tullakaan, koska se tietää liukkautta, onnettomuuksia ja monenlaisia ongelmia. Mennään näillä vaan, satoi tai paistoi! Ja otetaan aurinkoinen kevät ja lämmin kesä riemulla vastaan heti huhtikuun alun jälkeen. Näin olen merkinnyt kalenteriini!
Eli siis innolla kevättä odottelemaan!
HYVÄÄ ALKANUTTA, KAUNIIN KESÄN VUOTTA 2018!
Kuva napattu iPhonella vasten keskipäivän aurinkoa. |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)