Piikki ei ole ollenkaan kiva juttu

Kyllä alkoi viikko verisissä merkeissä! Ja kipuakin oli tarjolla. En normaalisti niin hirveän mielelläni viitsi julkisesti paljastaa elimistöni juonia ja kokemuksia, nyt on kuitenkin pakko kertoa. Oli se sen verran mielenkiintoista menoa. Toki valitettavan moni ihminen on kokenut vähintään vastaavaa ja pahempaakin, mutta kun minä, viaton, herkkä ”nuorimies” jouduin nyt tähän kurimukseen, niin en minäkään tykännyt. Ja vieläpä taas kerran! Jouduin ja en tykännyt!

Maanantai alkoi osaltani HUS:n Töölöntullin laboratorion odotustilassa. Marssin paikalle kipakassa pakkasessa mukanani oululaisittain hieman liiotellen pänikällinen keltaista nestettä ja iPad. Tullessani tilaan oli jonossa labravuorossa potilas numero 72 ja minä nappasin numerolapun 105. Ei se odottaminen nyt iPadin kanssa ollut mitenkään rankkaa. Numerot surisivat näytöllä viuhakkaasti ja digi-Hesari tuli siinä odotellessa luettua iPadiltä, tietenkin näköisversiona. 

Lopulta pääsin vuorollani ystävällisen verineidon käsittelyyn. Hän oli saanut tehtäväkseen napata minulta 4 pullollista punaista elämän nestettä. Muistin kertoa myös tälle neidolle kokemukseni vuosien takaisesta 10 pullon luovutuksesta, jonka kuluessa minulta meni taju ja putosin penkiltä kivilattialle. Tuolloin jouduinkin sitten 2,5 kuukaudeksi lasarettiin. Ei putoamisen takia vaan sen takia, että Nortit ja Bostonit olivat jättäneet sen verran kiivaat jäljet hentoon, ylipainoiseen kroppaani ja erityisesti sen keuhko-osioon. Tällä kertaa 4 pulloa meni näpäkästi ja ilman suurempia pyörtymisiä.

Seuraavaksi sain määräyksen siirtyä jonottamaan sydämen filmausta. Siinä odotussalin penkissä huomasin yhtäkkiä käsivarrestani valuvan verta melkoisen runsaana purona. Onneksi sydänkuvaajaneito saapui juuri paikalle ja kaivoi viipymättä tuoreet sidetarpeet esiin. Ja niin tuli reikä tukittua toisen kerran. Sydämestäkin saatiin kunnon kuvat. Sitä en tiedä oliko käppyrät oikeanlaiset, sillä sen kertoo vasta oikea tohtori. Vihjeitä pumpun kunnosta en siis saanut.

Vetäessäni aulassa ulkopalttoota päälleni huomasin jälleen käsivarren punastuneen. Aulan vastaanotossa oli onnekseni tavattavissa ystävällinen hoitajarouva, joka auttoi tilkitsemään käsivarteni uudelleen. Nyt laitettiin uudet, kunnon tupot ja teipit pitkin ja poikin kyynärtaivetta. Sain lisäksi ilokseni mukaan yhden laastarilapun, värikkään, kilpikonnakuvioisen.  Siteet vaihdoin sitten hienoon laastarilappuun ennen opastusrupeamaa Töölön kirjastossa.

Piikkikokemusteni sarja jatkui sitten tiistaiaamuna HUS:n Tornisairaalassa. Tutkimuksen aiheena oli selvittää jalkojen hermoratojen toiminta. Minua harhauttamaan oli lähetetty ystävällinen, nuori hoitajaneito, joka antoi ohjeet jalkojen paljastamiseen. Kuvittelin hänen häikäistyneen ei-niin-sorjista sääristäni, että hän poistui paikalta pyytäen minut hoitopetille selälleen makaamaan. Siinä yksin ihmetellessäni ilmaantui paikalle nuorehko, lääkäriksi esittäytyvä mieshenkilö. Hän käynnisti laitteiston hoitopedin vieressä ja kaiveli instrumentit esiin. Kertoi katsovansa ensin jalan pinnallisia reaktioita kiinnittäessään jalkaan jotain pikkutarroja. Ja sitten se alkoi! Ensin tuntui pieniä nipistyksiä ja sitten tulikin kunnon sähköiskuja, yksittäin ja sarjoissa, hentoina ja kovina ja kaikenlaisia siltä väliltä. Edellisiltana tutkimusta varten puhtaaksi kuurattu kroppani muuttui huokosista pursuavan hien seurauksena entiseksi puhtaaksi. Ja lisää tuskaa oli tiedossa.

Siirryttiin lihasten syvätutkimiseen. Siihen tarvittiin neulaa, joka oli liitetty piuhalla tutkimuskoneeseen. Ja sitten uusi koettelemus alkoi! Piikki lihakseen, syvälle ja ohjeet lihas löysänä, lihasta kuormittaen ja kovasti kuormittaen. Älä säikähdä, minä liikuttelen neulaa lihaksessa, sanoi tohtori. Ja hän todellakin liikutteli. Minä vaikeroin, kiemurtelin, puristin hoitopetiä reunasta saaden sen narisemaan, purin hampaita yhteen ja hikoilin kuin saunassa. Sekosin laskuissa piikitettyjen kohtien määrästä. Likemmäs kymmenen paikkaa niitä taisi olla. En tykännyt! Kertakin olisi ollut jopa liikaa.

Paikalle ilmestyi pari muutakin lääkäriä ja he alkoivat puhua lääkärimurretta. En ymmärtänyt siitä mitään, sillä olen lukenut koulussa ainoastaan ruotsia, saksaa ja englantia. Kansalaisopistossa yritin opiskella espanjaa ja kerran venäjää. Kerran ostin jopa ranskan oppikirjan. Mitään noista en oppinut. En osaa tilata oluttakaan muuta kuin koulussa opituilla kielillä. Oli siitä koulunkäynnistä tuon verran sentään hyötyä. Olisi pitänyt valita tuo lääkärikieli oppikoulussa, mutta ei ollut sitä silloin tarjolla. Nyt siitä taidosta olisi ollut kovasti apua. 

Päätään puistelivat ja oudosti puhuivat. Huolestuin. Makasin selälläni, pyysivät kääntymään naama ylöspäin. Huomasivat naamastani huolen. Vanhin, partamies sanoi, että ei tarvi olla huolissaan, ei leikata varmaankaan. Oma lääkäri kertoo tulokset. Kaksi kokeneempaa poistuivat ja jättivät nuorimman selviytymään kanssani. Mitäpä siinä oli sen enempää kuin kiittää kivusta ja hyvin ystävällisestä kohtelusta. Sillä kyllä kiduttajalääkäri kertoi rehdisti, missä kohtaa kulloinkin oli tulossa kipua tarjoava toimi.  Ei ollut hänen syytään, että sähköisku käy kipeää ja piikki pistää. 

Olinkohan liian herkkä kivulle vai en? Mutta en juuri tykännyt! Nyt sitten vaan odottelen, mitä iloa näistä kaikista vuodoista ja kivuista oli.