Studio55: kauniit ja terveet

Kyllä ei tunnu ollenkaan mukavalta tuo Studio55:n hehkutus! Mitenkäs me, jotka olemme vaivojen ja kipujen vaivaamat? Pitäisi käydä saleilla ja tansseissa ja urheilemassa ja harrastaa vaikka mitä joogasta kalliokiipeilyyn. Mutta kun ei ole riski, kaunis ja voimissaan! Kolottaa, koskee ja vihloo!

Entäs kun posket roikkuu lerppana, mahaa löytyy vyön ylä- ja alapuolelta kilokaupalla? Juoksuaskelia on otettu viimeksi 47 vuotta sitten ja silloinkin bussin perään kun meinasi myöhästyä töihinlähdöstä. Tanssia pitäisi, mutta kun lonkka ei ehdi mukaan ja joka askeleelle pitäisi nakkoa särkypilleriä huuleen. Ei sovi kroppa muotivaatteeseen ellei sitten puhuta teltoista ja sadeviitoista.

Ei ole kirurgin veitsi koskenut naamatauluun. On koskenut umpisuoleen, paksusuoleen, sappirakkoon ja peukaloon. Ja lisää leikkuuta on tilauksessa. Niillä puukkoreissuilla ei ole kauneutta hankittu lisää vaan on vähennetty sisältöä mahaontelossa ja parannettu peukalon pitoa. Tupakkikin tuli jätetyksi omin avuin kun alkoi savua tulla jo korvista ja kynsienkin alta. Ei ollut nikotiinitehtailija vielä keksinyt tuolloin laastareita eikä purukumeja. Oli tarjolla vaan tavallisia Salvekvikkejä haavoihin ja Jenkki-purkkaa suuhun.

Kyllä en panisi pahakseni jos Veijalainen kumppaneineen keksisi ohjelmaa meille oikeasti vähän rumemmillekin ja vaivaisillen eikä etenkin naisjuontaja aina vaan hehkuttaisi hyvää oloaan ja kuntoaan! Mutta taitaa Mape jatkaa vaan Dannyn ja Hektorin kanssa pakisemista ja miettiä Antti Heikkilän kanssa pitäisikö voita syödä viikossa yksi vai kaksi pakettia. Olisipa edes Antti Arstila vielä paikalla, että saataisiin kunnolla selvyyttä vitamiineihin ja hivenaineisiin! Niihin juttuihin voisi jo uskoakin. Ja uusi Raakkeli hakee tietenkin missejä ja muita kauniita jutuille. Kyllä ei ole hyvä katsoa kun kolottaa ja särkee! Ja kyrsii taas kaikki!

Kuka meillä sähkön kuljettaa?

Kyllä ei ole mukava kun Vorttumi möi sähkölangat ulkomaan eläville! Juuri kun Seija-myrsky puhkuu puita langoille niin tuntuupi hankalalta, että ulkomaa omistaisi nuo langat. Ja jos meidänkin mökin langat kuuluu Järvi-Suomen Energialle niin mistä tietää ettei jossain pylväsvälissä olekin ulkomaalaisen johtoa? Ja mitä sitten jos ulkomaan herralle iskee rahanhimo ja se haluaa isomman hinnan johdon käytöstä niin poksahtaako tuolla pylväsvälillä meidän sähköön lisähintaa? Ja pystyykö Suur-Savon Sähkön tirehtööri Rinnan Perttu vaikuttamaan siihen, etteivät tule heidän reviireillen ja mitä pystyypi tekemään ylipormestari Pajusen Jussi pitääkseen ulkomaan miehet pois Helsingin langoilta?

Kyllä ei ymmärrä yksinkertainen ihminen television käyntiin napsauttaessaan, että kenen langoilta kuva tulee! Se on hankala tilanne jos Seijan tai jonkun muun myrskyäjän riehuessa pitää soittaa Australiaan asti puuta langalta kaatamaan. Jos siellä on vaikka lampaankeritsemiskausi meneillään tai pitää ajaa kenguruita pois ryytimaalta. Saattaapi mennä jokunen tunti ennen kuin ehtii moottorisahoineen apuun. Ja onhan siellä sopassa kanadalaisetkin. Ei sieltä paljoa nopeammin apua saa! Sielläkin voipi olla menossa jääkiekon huippupelit vaikka Edmontonissa niin kuka metsuri sitä kesken pelin lähtee kauas Suomeen puita raivaamaan. Eikä sitä metsuria paljon kiinnosta KalPan tai Ässien ottelut vaikka saisi vapaalipunkin matsiin urakan päätteeksi. Kyllä se pitää olla vähintään Oilersin pelaamassa kaukalossa ja parasta olisi jos vaikka Anaheimin Ankat ja Teemu olisivat Kanadan kiertueella.

Kun sähkölangan omistaja aikoo perustaa toimiston Hollantiin niin vetääköhän se langan sitä kautta, että saa sammutusnappulan toimistolle. Jos vaikka suomalainen kimpaantuu sähkölankayhtiöön eikä maksa laskuaan, voi yhtiön toimistovirkahenkilö panna napista sähkökulun poikki. Siinä istuu sitten suomalainen pimeässä, syö kylmää kaurapuuroa ja tuijottaa mustana möllöttävää televisioruutua. Eikä pysty keittämään edes sitä päivän kahdeksatta kahvikupillistaan. On siinä murhetta kerrakseen ulkomaan elävien sähkölankojen kanssa! Jos se vaikka suuttuu koko Suomeen! Ei seuraa siitä hyvää, eikä ole hyvä juttu silloin ollenkaan!!!

Nekö talot rapistuvat nyt yhtäaikaa?

Kun kävelee Helsinginniemellä, näkee erittäin paljon rapistuvia taloja. Paljon on myös remonttityömaitakin! Helsingissä on meneillään mahdottomasti asuinkerrostalojen julkisivu- ja putkiremontteja ja kattoremontteja ja rappukäytäväremontteja. Iso osa keskustan rakennuksista on 1900-luvun alkupuolelta rakennettuja ja niihin on jo ainakin kerran tehty nuo isot remontit. Monet 50- ja 60-luvun taloista ovat ensimmäisissä remonteissaan. Nyt on remonttifirmoilla sesonki, jolle ei taida näkyä loppua. Täytyy vaan toivoa, että korjausrakentajat tekevät laadukasta työtä.

Olen joitakin vuosia sitten sotkeutunut erääseen kerrostaloon, jossa oli tehty julkisivuremontti viitisentoista vuotta sitten. Nyt julkisivut ovat ala-arvoisessa kunnossa, maalit ovat rapisseet pahasti ja uusi remontti on edessä parin vuoden kuluttua. Helsinkiläisistä rakennuksista ovat vanhimmat säilyneet miltei parhaassa kunnossa. Olisikohan nykyisten ja viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana kehitettyjen materiaalien kestävyydessä toivomisen varaa ja mitenkähän työmenetelmiä on osattu soveltaa?

Viime vuosikymmenellä alkoi maahamme virrata rakennusmiehiä eteläisestä naapuristamme. Heidän ammattitaitonsa ja oletettavasti kokemuksensa suomalaisista rakennustarvikkeista ei ollut alussa aivan täydellinen. Mutta nyt on aika hoitanut opit oikeisiin osoitteisiin. Nykyisellään varmaan kaikilla rakennustyömailla on nykyisin iso joukko virolaisia rakentajia ja heidän pätevyytensä ei enää häviä kotimaisille tekijöille. Lisäksi he tuntuvat tekevän pitkiä päiviä rakennuksilla. Ja jälkeä syntyy ja vieläpä erittäin hyvää jälkeä!

Vanhukset odottavat ratkaisuja!

Sitä on vuosia kohkattu siitä, että Suomi menee kontilleen kun meitä eläkeihmisiä on kylillä ja kujilla pilvin pimein. Ja onhan siinä tietenkin perääkin! Kun kääntelee kaupungilla kulkiessaan kipeitä niskoja puolelta toiselle, ei voi olla huomaamatta seniorikansalaisten määrää. Ja nämä ihmiset pystyvät sentään vielä liikkumaan omatoimisesti. Saman huomaa kun yrittää päästä terveyskeskukseen, hammaslääkärille tai mihin tahansa palveluiden äärelle. Mahdoton määrä ihmisiä rapistuu vauhdilla ja kaikki yhtä aikaa.

Parhaillaan käydään aiheesta vilkasta keskustelua ja päättäjät pohtivat malleja vanhustenhoidon ratkaisumalleiksi. Esillä olleet vaihtoehdot eivät oikein vakuuta koska tarpeet hoidolle ovat hyvin moninaiset. Isolle osalle vanhuksia sopinee kotihoito mutta jäljelle jää suuri joukko vanhuksia, jotka tarvitsevat ehdottomasti ”laitoshoitoa”.

Kotihoidon ongelmaksi muodostunee riittävän ammattitaitoisen ja määrällisesti riittävän henkilöstön löytäminen sekä asiaan liittyvien kustannusten kattaminen. Vanhusten halu tulla hoidetuksi kotonaan on ymmärrettävästi suuri. Tarpeet vaihtelevat kuitenkin kerran pari viikossa hoitokäynneistä monta kertaa päivässä tarvittavaan apuun. Niin kauan kun selvitään esimerkiksi pelkällä siivousavulla, on tilanne vielä varsin hyvä, mutta kun ollaan siinä vaiheessa, että vanhus tarvitsee apua sängystä nousemiseen, ruokailuun ja kylpyhuonekäynteihin, ollaan lähellä kokoaikaisen hoidon tarvetta. Ja kaikkia välimuotoja tarpeesta esiintyy erilaisina kombinaatioina.

Toivoisin, että kotona asuminen olisi järjestettävissä mahdollisimman pitkään, avunsaaminen tarvittaessa olisi helppoa ja kun laitoshoidon tarve on ajankohtainen niin löytyisi riittävän tasokkaan hoitolaitoksia. Se mikä on  kotipalvelun työntekijän äidinkieli, ei ole mitenkään oleellista, vaan tärkeintä on henkilön pätevyys ja taito hoitaa vanhusta oikealla tavalla. Oikea tapa tässä tarkoittaa teknillistä asiantuntemusta mutta vähintään yhtä paljon henkisiä ominaisuuksia olla kontaktissa vanhuksen kanssa.

Voi vain toivoa, että päättäjien ratkaisumallit eivät synny puoluepoliittisin perustein vaan terveellä järjellä ja riittävän inhimillisyyden huomioiden!

Kävin piikillä!

Olen muutaman ajan mietiskellyt, että otanko vai enkö ota sitä flunssapiikkiä. Tammikuussa pitäisi tehdä pieni lomareissu eikä viitsisi pilata sitä sairastamalla. Niinpä päätin käväistä Laakson terveyskeskuksessa. Kun soitin ennakkoon kysyäkseni neuvoja, kävikin ilmi, että siellä rokotetaan koko tämän viikon ajan.

Mitä oli siellä puolenkymmentä rokotettavaa. Minä olin ainoa mies joukossa ja sitä paitsi ainakin kymmenen vuotta muita nuorempi. Eikä käynyt kipeää! Sain kuulla terveydenhoitajalta, että joku saattaa saada piikin jälkeen flunssanoireita. Ja minä kun luulin, että niitä sillä piikillä juuri torjutaan!

Olen kolmena vuotena ennen tätä ottanut flunssarokotuksen ja, joko johtuen teräksisestä kunnostani tai piikistä, selvinnyt ilman tautia. Nenä nyt vuotaa kaupungin pölyjen takia aina muutenkin. Siihen ei juuri piikitkään auta. Rokotteen pitäisi toimia vasta parin viikon sisällä. Nyt tässä sitten jännätään kumpi ehtii ennen flunssa vai rokote!

Itsenäisyyspäivän riehujat Mansessa

Kyllä en tykännyt kun pennut riehuivat naamarit päässään Tampereella. Se on tuommoisessa hommassa oltava joku syy, joko sota tahi muu itsensä puolustushomma. Ei riitä rettelöön pelkkä kateus ja ilmaisen kaljan kaipuu. Se on nuori kahjo sekoittanut päänsä kyseenalaisilla aineilla ja sitten heittäytynyt yhtä vähäaivoisten kavereittensa kanssa viattomia hevosia hakkaamaan. Kyllä ei ole tuossa järjen häivääkään!

Sitä pitäisi nuoren hakeutua urheilukentälle heittämään keihäskeppiä, potkimaan nahkaista palloa tai heilumaan kaukaloon mustan kumilätyskän perässä. Nyt oli nuori ottanut välineet mukaansa, mutta oli sekoittanut ensin päänsä kielletyillä tupakeilla ja muilla sooseilla ja sotkeutunut sitten pelikentässä. Olikohan tyystin vieraspaikkakuntanen Mansessa kun ei löytänyt Ratinan stadionia. Eksyi mustatakkisten punkkareitten joukkoon kun nämä olivat matkalla rokkikellariin jammailemaan.

Olisiko pimeässä ja pää soosissa erehtynyt luulemaan hevosta hirveksi ja puolustautunut mailalla. Sitten oli ollut edessä kirkkaita valoja ja verkkoaita niin kuin hirviaita konsanaan. Siinä oli sitten juostu pää edelleen umpisekaisin hirviä pakoon ja silloinpa sattui vahingossa maila autoihin ja ikkunoihin. Siinä sitä riukuniskarokkareitten kanssa tuli Jutin ja Raipen naamarit päässä tehtyä pahaa oikein isolla kädellä ja sitten lauottua, että ”ikinä en oo mitään ottanu ja vahingossahan minä”.

Kyllä en olisi toivonut konstaapelin säästelleen patukkaa ja muita astaloitaan! Olisi pitänyt laittaa ulkopaikkakuntanen ja rokkariporukka kerralla maijaan ja roudata Tammerkosken saareen vähissä vaatteissa miettimään tekosiaan ja selvittämään sekaisia päitään ja päästää vasta jouluaattona mantereelle rantaan. Olisi pitänyt laskea vielä samaan saareen yksi vihainen hirvi niin olisi ollut nuorella puuhaa ja olisi pysynyt lämpimänä. Naamarit olisi pitänyt kerätä pois ja viedä Tammelaan lastentarhan lapsille ensi kiitospäivää odottamaan ja urheiluvälineet olisi pitänyt jakaa nuorisourheilulle.

Ei pidä huligaanipoikia ja soosinuoria päästää aivan vähällä! Pitää laittaa siivoamaan lasinpalaset pois, pystyttämään Savoon hirviaitoja, harjaamaan hevosia isolle tallille ja pesemään Tammelan torille ilmaiseksi autoja pariksi viikoksi. Kyllä saisi tuommoiset rangaistukset tarkemmin selvittämään urheilukenttien paikat ettei eksy urheilumatkoillaan ja tunnistamaan elukat ettei telo viattomia luontokappaleita! Ja lisäksi oppimaan saako diplomaatin autosta ottaa lippua keulasta pois eikä pelotella naamareilla!

Kyllä ei ollut hyvää mainosta nuo hulikaanit meille! Ennen olisi hulikaanille annettu remmiä oikein solkipäällä!!!

Taistelua Viihdepaketin maailmassa!

Kun tuo elämä on ollut ikuista taistelua noitten tekniikkavehkeitten kanssa, piti minunkin tekemän kerran taas modernisointiratkaisu. Kun televisioherrat tai jotkut muut epäilyttävät tahot aikoinaan pakottivat meidät digiboxilla temppuiluun, jouduttiin semmoisiin salatekniikoiden syövereihin, että oksat pois. Sen käytön opettelu monen kapulan kanssa oli melkoinen suoritus, mutta kun siihen yhdistyi boxien hajoamiset, niin oltiin jo mahdottomalla tiellä.

Meilläkin meni taas kerran boxin käyttö hankalaksi kun kapulan määräykset ei  löytäneet tietään perille boxiin. Kapulalla sai osoitella aivan vapaasti mihin vaan eikä boxi ollut moksiskaan. Osoitit vaikka komeron oveen, keittiö jääkappiin, vessanpyttyyn tai parvekkeen kaiteeseen niin ei ollut mitään tehoa. Sitä saattoi vain toivoa, että boxiin osoittaminen olisi saanut henkeä aikaiseksi. Etenkin jos piti kiireesti vaihtaa Salatuista elämistä Poliisit-sarjaan!

Niinpä marssin kuukausi sitten Kampin Elisa-myymälään ja tein sopimuksen Viihdepaketista. Sopimuksen tekohetkellä oli luvassa toimivaa nettiyhteyttä uudella modeemilla, langatonta yhteyttä kodin tietolaitteisiin, älykästä digiboxia, puhelimella nauhoittamismahdollisuuksia, lisäkanavia, teräväpiirtokuvaa, helppoa elokuvanvuokrausta ja pari ilmaista elokuvaa. Minä raukka olin niin hyväuskoinen ja katsoin silmiä räpäyttämättä Elisan neitosen silmiin ja uskoin kaiken ja riipustin nimeni kiiruusti sopimukseen heti kun sain kynän käteeni.

Pari päivää myöhemmin taapersin vajaat kolme kilometriä postikonttoriin ja palasin ison pahvilaatikon kanssa kotiin. Laatikosta löytyi kaikenlaista tavaraa. Oli modeemi, digiboxi, kilometritolkulla erilaisia johtoja, kapula, ohjekirja ja popcornipussi. Niillä piti pärjätä! Modeemin sain toimimaan parin tunnin tuherruksen jälkeen ja huomasin ettei netin nopeus olekaan aivan sitä mitä luvattiin. Yritin perua puhelimitse sopimuksen, mutta sain nenilleni! Minulle kerrottiin että olen aviossa Elisan kanssa kaksi vuotta ilman avioon kuuluvia nautintaoikeuksia tai näennäisillä oikeuksilla. Puhelun päätyttyä totesin, että liitto muistuttaa melkoisesti avioliittoa erityisesti velvollisuus- ja kärsimyspuolella.

Seuraava murhe oli sitten se, että milloin asennusmies käy kytkemässä asuntomme digiboxiverkkoon. Sain puhelimeeni 5 eri tekstiviestiä, että silloin ja silloin on boxin käyttö mahdollista. Päivä siirtyi joka viestikerralla. Lopulta Itsenäisyyspäivän aattona olisi käyttö voinut alkaa. Mutta siihen hätään ei laatikon johtoja ollut mahdollista saada järjestykseen, joten juhlat katsottiin osoittelemalla kapulalla boxia milloin mihinkin. Olohuoneen nurkan lattian jalkalistan naula oli tuolloin toimivin kohta. Ja Tampere-talon juhla päästiin katsomaan. Jenni-rouva oli tyrmäävä ilmestys tyylikkyydessään!

Koitti arki ja toiveenani oli Elisan lupaaman viihteen katsominen. Johdot olivat paikoillaan parin ikioman virityksenkin kanssa, mutta uutuuttaan hohtava kaukosäädin ei hoitanut tässäkään systeemissä hommaansa. Aikani paineltuani sitä ja osoiteltuani tutut nurkat ja paikat, soitin Elisan tekniikkamiehelle. Hänen kanssaan yritettiin kauko-ohjelmoida kapulaan uusia systeemeitä, mutta ei mennyt tieto perille. Sain lupauksen postitse tulevasta uudesta kapulasta. Hermostuneena hyppäsin raitovaunuun ja ajoin Elisan luo Lasipalatsille ja sain sieltä uuden kapulan sirkeäsilmäiseltä neidolta. Ja sehän toimi! Pelit alkoivat pelittää melkein kuten oli luvattukin.

Nyt on enää jäljellä kapulan nappien ja television ruudulla näkyvien valikoiden opettelu! Uskon, että siitä selvitään seuraavien 3 vuoden aikana. Netin nopeus heiluu sinne tänne ja entisen tasaisen lähes tuplanopeuden jälkeen on ilmeisesti siirryttävä Elisan tuella vanhenevan miehen hitaampaan nettivauhtiin. Vielä kun saisi katsottua telkkarista niitä ohjelmia joita haluaa ja tallennettuakin jotain. Toisaalta nyt taitaa taloudessamme ohjelmien uusinnat tulla tarpeeseen jos vaikka emme sattuisi oppimaan uutta tallennustekniikkaa! Vielä en ole oikein varma onko Elisan kanssa ihanaa?