Novelli Sormikoukkua osa 5.

Mutta nyt oli puukko tavoittamattomissa ja koukku peukalohangassa. Sulon ei auttanut muuta kuin nousta veneessä seisomaan, suoria vyö auki ja housut nilkkoihin puukon tavoittamiseksi. Nyt toinen käsi ulottuikin jo puukon kahvaan. Puukko soljahti mustanruskeasta kuluneesta tupesta kämmenelle. Aatoksena oli viiltää sormeen koukun viereen viilto ja ottaa uistin irti. Mielen valtasi hienoinen tuskan pelko. Terän asettelu peukalon tyveen onnistui, mutta viilto antoi odottaa itseään. Mieleen palasi myös hygieniatekijä. Tosin ei tuommoinen paskainen peukalo ollut hygieniaa nähnyt kuin televisiossa, mutta huoli mikä huoli. Viinahan desinfioi, mutta kun se kropan ulkopuolella menee ikään kuin hukkaan.

-          Eihän sitä käsille voi tuhlata! Koikkalainen tuumi vilkaisten veneen pohjalla lojuvaa pulloa.

Ajatus askarteli ongelman parissa samalla kun shokin turruttava vaikutus vähitellen lakkasi ja kivun tykytys alkoi tuntua peukalossa. Siis desinfiointi?

-          Onkos sen väliä, kummalta puolelta se basiliskojen torjunta tulee? Eikö se mene paremmin perille sisäkautta kun ei tarvitse tunkeutua parkkiintuneessa sormessa olevan paskan läpi? pohtiminen jatkui.

 Niinpä Sulo Koikkalainen nappasi pullon, nosti sen huulilleen ja siemaisi aimo siivun Koskenkorvaa. Nytpä olisikin ohi kulkevalle veneilijälle avautunut erikoinen näky! Keskellä kilometrien selkää pienessä soutuveneessä seisoo kookas mies Kossu-pullo huulillaan, housut nilkoissa, uistinvapa vartaloa vasten pystyssä, puukko kädessään tupisten isoon ääneen:

-          Se on perkele parempi sisäkautta! Sissäisesti se kuuluu tesinvoija! Kyllä koukku pirulainen  vielä irtuaapi eikä pöpöt piäse iskemmää!

Käsi tykytti tuskassa. Veneessään seisova Koikkalainen horjahti laskiessaan pullon huuliltaan ja rojahti takaisin istumaan niin että keskituhto ärjäisi vastalauseensa. Hän laski tyhjentyneen pullon veneen pohjalle, nappasi puukon tuhdolta ja asetteli terän uudelleen koukun viereen peukaloa vasten. Ei tarvittaisi kuin pieni viilto peukalon tyveen. Kyllä siihen riittäisi kännisen kirurgin tarkkuuskin. Milli sinne tai tänne ei olisi lopputulokselle kovinkaan oleellinen.

-          Rohkeutta mies! tiuskaisi Koikkalainen itselleen. On sitä elämäntiellä koettu kovempaakin kipua.

Kipu vihlaisi kättä, veri roiskahti paljaille reisille ja sillä samalla hetkellä kalastaja Koikkalainen kaatui keskituhdolta selälleen veneen pohjalle. Periaatteessa kaikki oli mennyt hyvin koska koukku irtosi peukalon tyvestä. Mutta nyt ongelmaksi muodostuikin ...      JATKUU

Leipookohan koko Suomi?

Olin ennakkoon hyvin epäileväinen Koko Suomi Leipoo-ohjelman järkevyydestä, mutta hitto soikoon, sehän vei mennessään. Oma leipomiseni onnistuu kun vaimo luettelee koko ajan vieressä mitä minun kuuluu tehdä. Jos hän kääntää selkänsä niin pieleen meni ja heti ja kerralla ja biojätettä syntyi, mutta onneksi savu saadaan tuuletetuksi aika helposti. Mutta idea, että pitää katsoa tapittaa kun porukka leipoo "kilpaa"! Mitä järkee (nuorison käyttämä ilmaisu)?

Niin se vaan kuitenkin koukutti! Perin taitavia naisia ja miehiä ovat vaikka apuna ovatkin reseptit. Mielenkiintoisia tapauksia nuo nuoret naiset, jotka vielä kirjoittavat aktiivisesti ruoka-aiheisia blogejaan. Mahdoton määrä silmää, kykyä ja taiteellista näkemystä. Ja sitten Hannu ja Anders, jotka porskuttavat ja taiteilevat leivonnaisia täysin yhdenvertaisesti naisten joukossa. Kovia ukkoja! Nostan hattua erityisesti poliisimies Hannulle, jonka kaikkein vähiten epäilisi hallitsevan keittiön ja vieläpä nimenomaan leipomisen saloja. Mutta siellä vaan karski konstaapeli pipertää ja vetelee kisan parhaita leivonnaisia. Ja kansa katsoo  ruudun takana kuola valuen. Ja sitten illalla maestro painaa taas piipaa-autolla roistojen perään!

Mutta kiellettyähän tuo kaikki on! Ihmettelen ettei ohjelmaneuvosto ole asettanut ohjelman katsomiselle kielletty yli 30-vuotiailta rajaa. Nykykäsityksenhän mukaan kaikki mitä leivonnassa käytetään on kiellettyä, kuten erityisesti voi, sokeri ja kanamunat. Paneekin epäilemään, että onkohan tuon ohjelmaformaatin kehittäneet terveyspalveluja tarjoavat yritykset? Osuinkohan arvauksessani oikeaan? Mutta askarruttavin kysymys on kuitenkin, että kuka nuo tuomareiden maistelulta ylijääneet herkut saa syödä?

Mutta lieköhän meillä kananmunia tarpeeksi ja pitäisköhän hakea vielä paketti voita? Taidan tietääkin mitä teen iltapäivällä! Vaimooo ... oliskohan Sinulla iltapäivällä hetki aikaa?

Novelli Sormikoukkua osa 4.

Lusikkauistin oli peukalon syrjässä kiinni. Koukun väkänen oli syvällä lihassa ja sormi turtui saman tien kun neulanterävä piikki painui ahavoituneen vasemman käden peukalon tyveen. Koikkalainen kaiveli puukkoa vyöltään saadakseen koukulle lähdettäjän. Koikkalaisella oli kuitenkin ongelma! Puukko oli vyöllä vasemmalla selän puolella lähellä takataskua ja koukku oli myös saman puolen kädessä. Oikea käsi piteli varovasti vapaa, josta uistimeen ja koukkuun päättyvä siima lähti.

Kokonaisuudessaan, jos pitäisi arvioida näkymää ja löytää siitä jotain positiivista, löytyisi ainoastaan yksi sellainen asia. Koska kaunista kesäpäivää ei saanut laskea tarkoitettuihin positiivisiin asioihin, myönteisenä seikkana voitaneen pitää sitä, että Koikkalaisen suorastaan paskainen kämmen näytti kauniimmalta nyt kun sitä koristi kaunis, kirkkaaksi kromattu uistin.

Uistimen kunniaksi taas täytyi lukea se, että kun se ui, se varsin usein houkutteli peräänsä kunnioitettavan mittaisia kalanvonkaleita. Tuliko kala veneeseen vai ei, oli sitten kiinni Koikkalaisen maltista. Siirryttyään eläkekalastajien kastiin oli Sulo Koikkalainen monet kerrat varautunut kylmään järvipuhuriin alkoholiliikkeen hengityksenraikastimella. Vähitellen varautuminen ulottui myös lämpimiin keleihinkin. Ja tuo liiallinen varautuminen sai aina silloin tällöin Koikkalaisen sössimään saaliin nostamisen veneeseen. Siinä ei entisen ammatinharjoittajan rutiineista voinut enää samana päivänä puhua. Olipa Koikkalainen pari kertaa tuossa tilanteessa käynyt veneen ulkopuolellakin tutustumassa vonkaleitten kosteisiin kotimaisemiinkin. Mutta Luoja on onneksi muiden kiireittensä keskellä päättänyt suojella myös hulluja ja humalaisia. Ja Koikkalaiselle oli suotu erityisesti tuo jälkimmäinen varjelusperuste. Oli hän jo hieman saavuttanut sitä ensimmäistäkin asuttuaan yksin koko 70-vuotisen elonsa ja omistauduttuaan pelkästään kaloille. Eli hänelle oli suotu ikään kuin tuplavarmistus. Ja humalapuolen varmistusta hän pyrki vahvistamaan nykyisin lähes päivittäin.

Molskahduksen jälkeen veneeseen vääntäydyttyään saattoi Sulo joskus leikkisästi todeta

-          Tulipahan siinä samalla taas pyykkikin huuhdelluksi! Ei tarvi enää laittaa Hooveria jyrskyttämään.

Mutta nyt ...      JATKUU

Menetämmekö myös Finnairin?

Päivän Iltalehdessä olevassa jutussa povaa ammattiliitto Pron puheenjohtaja Antti Rinne Finnairin myyntiä. Ei hänellä ole kuulemma mitään salaista tietoa asiasta. Vaikuttaa vahvasti siltä, että suomalaisten ammattijärjestöjen missiona on myydä Suomi ulkomaisille yrityksille. Finnairiin liittyen tällä hetkellä jälleen kerran kaivavat lentoemännät uhkineen verta nenästään. Lentoruokien kasaajat ovat omalta osaltaan asialla tukemassa menetystä.

Voisikohan turvaohjeen esittää jo terminaalissa portilla. Lentomatkustajat voitaisiin velvoittaa ottamaan eväät mukaansa lennolle. Finnairin maahenkilökunta voisi valjastaa etuovelle kahvipannut, joista matkustajat voisivat hakea lennon aikana kahvia omiin mukeihinsa. Ja lippuun printattavan ohjeen mukaan hätätilanteessa voisi painaa pään polvien väliin ja tarpeen tullen seurata valkoista valoviivaa hätäuloskäynneille. Ja miehille, jotka seuraavat lennon aikana lentoemäntien työskentelyä, voisi terminaalissa jakaa valokuvakansion tai lentoemäntäkalenterin selattavaksi.

Mutta kaikkiaan, mihin tämä maa on menossa? Metsäteollisuus, laivanrakennusteollisuus, meriliikenne, bussiliikenne, rekkaliikenne, kaivosteollisuus, kauppakeskukset jne. on jo menetetty ulkomaisille toimijoille. Maan menestyvimmät kaupalliset yritykset S-ryhmää lukuunottamatta ovat ulkomaisia ketjuyrityksiä. Tässä kuussa tehtävillä päätöksillä menee Nokia! Missä kuussa menee Finnair? Lentäjäthän eivät olekaan olleet viime kuukausina lakossa. Olisikohan jo aika, niin päästäisiin myymään?

Hurjaa hämärärallia märillä kaduilla

Jouduin eilen klo 17 jälkeen käväisemään Pikku Huopalahdesta Lauttasaaressa. Ajelin Munkkiniemen kautta Kuusisaareen ja sieltä Länsiväylän kautta Lauttasaareen. Meneillään oli töistäpaluu ja sen aiheuttama ruuhka. Keli oli päivän sateiden jälkeen märkä ja päivä oli jo hämärtynyt melkoisesti.

Olen ajanut pääkaupunkiseudulla autoa lähes päivittäin noin 40 vuoden ajan. Allani on ollut milloin henkilö, milloin paketti- ja joskus jopa kuorma-auto. Tunnen mielestäni kadut, reitit ja liikenteen rytmin aika hyvin. Kaikesta huolimatta tuo ajamani matka tuntui hurjalta taistelulta oman ajoneuvon paikasta asfalttiviidakon kaduilla. Näkyväisyys oli huono tiestä nousevan veden ja pimeän ajankohdan vuoksi. Liikenteen määrä oli massiivinen täyttäen katujen kaistat molempiin suuntiin. Nopeusrajoitusten noudattaminen oli vähän sitä sun tätä.

Olen huomannut itsestäni, että jos olen ollut  vaikka muutaman viikon muualla päin Suomea, on pääkaupunkiseudun liikenteen rytmiin totuteltava hetken aikaa kunnes taas sujuu. Pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin liikenteellä on omanlainen rytminsä, jota ei voi kokea muualla päin Suomea. Varmaan eilenkin oli liikkeellä autoillaan runsaasti ihmisiä, jotka eivät tunteneet paikallista liikenteen henkeä, rytmiä. Oli myös ihmisiä, jotka ajavat vähän, oli väsyneitä, oli pahalla tuulella, oli kiivauksissaan, oli uneksijoita, oli töitään miettiviä, oli avio-ongelmia pohtivia, oli sairaita jne. Sitten oli varovaisia 10-20 km/h alle rajoituksen ajavia, oli samanverran vähintään yli rajoitusten ajavia, oli riittävän turvavälin jättäviä ja tietenkin puskurissa roikkuvia.

Ja kaikesta tuosta huolimatta en nähnyt yhtään kolaria, päälleajoa tai muuta vastaavaa liikenneonnettomuutta. Sitä ihmettelen suoraan sanottuna suunnattomasti! Edellä luettelemillani tekijöillä olisi luullut jotain sattuvan jo pelkkien todennäköisyysoppien pohjalta tai vaikka edes jotenkin sattumalta. Tuntuu, että tuolla täytyy olla joku, joka varjelee tuota kaikin tavoin soheltavaa joukkoa! Vai onko? Vai eikö ole?

Joka tapauksessa selvisin onnekseni tuosta reissusta ehjin nahoin. Enkä myöskään kerro, mitkä noista piirteistä koskivat minua ja ajotyyliäni! Mutta sanon vaan, että onnen kauppaa tuo noilla mainituilla eväillä on!!! All of You, be careful out there!

Novelli Sormikoukkua osa 3.

Seurauksena tuosta juttutuokiosta oli ollut, että nuorimies Koikkalainen oli päässyt kalastaja Reino Suoraniemen hommiin nuotanvetoon. Hän oli osoittautunutkin asialle vahvasti omistautuneeksi nuorukaiseksi ja vallan oivaksi kalamieheksi. Aamuvarhaisella jo pimeän aikaan tapahtunut joka päiväinen kalaan lähtö ei ollut mikään ongelma. Sulo oli aina ollut paatin luona jo hyvissä ajoin odottamassa työnantajaansa ja ehtinyt puuhata varusteetkin veneeseen valmiiksi. Kalastaja Suoraniemi oli erittäin tyytyväinen ahkeran nuorukaisen työpanokseen. Saaliitkin kehittyivät suotuisasti ja lähes joka aamupäivä oli kalatukkuun toimitettavana oivallinen saalis. Joskus kelit tekivät hieman haittaa saalismäärille, mutta nekin korjautuivat yleensä seuraavina päivinä. Suoraniemi tiesi aina parhaat kalapaikat ja siinä sivussa nuo jäivät myös apumies Sulo Koikkalaisenkin päähän. Tienestit Suoraniemen hommissa olivat tulleet tarpeeseen sillä kotimökistä ei Sulolle paljon rahallista apua herunut. Kotitalon vaatimattomat pellot ja pari laihaa lehmänkanttura eivät tuottaneet juuri muuta kuin vanhuksille välttämättömän murun ruokapöytään.

Nuo muutamat vuodet Suoraniemen opissa olivat olleet antoisat ja lopulta oli Sulo Koikkalainen saanut ostetuksi itselleen kalastaja Suoraniemeltä tämän paatin ja kalastusvehkeet. Myyjä itse oli siirtynyt pakon sanelemana eläkkeelle. Kylmät talvimyrskyt olivat syöneet kädet ja nuotanveto selän niin huonoon kuntoon, ettei pyydysten käsittely enää onnistunut ja reuma nielaisi loputkin näppivoimat. Onneksi pyyntivehkeet pääsivät hyvään huomaan ja kokeneisiin käsiin. Siitä alkoi Sulo Koikkalaisen elämän onnellisin kausi ja ammattikalastajan ura.

Mutta niin kalastajan ammatti kuin monet muutkin ammatit söivät miestä ja lopulta tuli sekin aika, ettei Sulonkaan joka aamuinen lähtö sujunut kovinkaan helposti. Seutukunnan kalanostajat joutuivat lopulta pettymyksekseen toteamaan yhden hyvän aikakauden päättyneen ja Sulo Koikkalaisenkin siirtyneen eläkeukon käpsehtimishommiin. Mutta veri veti miehen säännöllisesti järvenrantaan ja veneelle. Nyt vaan kalapaatti oli vaihtunut tavalliseen soutuveneeseen, jonka peräpeilissä oli pieni peräprutku. Mutta kyllä silläkin himohommat tuli hoidetuksi. Ammattimiehen työpanos oli muuttunut kotitarvepuuhiksi.

Olipa taas kerran hehkeän kesäkuun aurinkoinen päivä ja Sulo Koikkalainen istui keskellä Haukiveden selkää veden pintaan pilkistävän suuren kiven juurella veneessään.

-          Ei helevetti! Miten se nuin tarttu? entinen ammattikalastaja pärähti kiroamaan vaatimattomassa soutuveneessään.

Lusikkauistin ...    JATKUU

Harjunpää ja pahan pappi - elokuva

Jälleen kerran oli tarjolla suomalainen elokuva, jonka tekemisessä oli käytetty kaikki mahdolliset tehokeinot. Eikä ollenkaan katsomisnautinnon parhaaksi!

Elokuvan perusteena oleva kirja on lajissaan varmaan aivan kunnollinen kirja, mutta aiheeltaan erittäin rankka. Pahuuden suuri määrä ja sen suorasukainen kuvaus sekä koko aiheen synkkä luonne saattoivat aiheuttaa melkoista ahdistusta katsojalle.

Katsojan kannalta ei vaan elokuvan seuraaminen onnistunut oikein mitenkään! Koko elokuvan ajan kuvaa vaivasi pimeys tai hämäryys. Vallitseva sävy oli musta lukuunottamatta Harjunpään nuorimman tyttären punaista tukkaa, joka olikin ainoa väripilkku koko kuvassa. Kuvien tapahtumia oli välillä mahdoton seurata juuri tuon synkkyyden ja pimeyden takia. Välillä hypittiin takaumiin, joita ei pystynyt heti mieltämään takaumiksi. Silloin meni hetki ennenkuin tajusi, että oltiin takaumassa eikä "reaaliaikaisessa" kohtauksessa. Äänitekniikkaa ei ollut tarkoitettu kerrostaloon soveltuvaksi. Välillä musiikki tai tehosteet huusivat infernaalisella raivolla ja sitten kuiskittiin niin ettei puheesta saanut mitään selvää. Äänensäätökapula olikin tehokkaassa käytössä elokuvan alusta loppuun saakka. Muutoinkaan puheen selvyys ei ollut helposti seurattavalla tasolla. Puhe oli sössötystä tai nykykielen lyhyitä ilmaisuja, joten repliikin sisältö jäi usein epäselväksi ja pelkkien arvailujen varaan.

Näyttelijä tuo taas ansaitsee runsaasti papukaijamerkkejä! Peter Franzenin ja Irina Björklundin työskentely oli jälleen kerran taattua korkeaa tasoa unohtamatta muidenkaan hyviä ellei loistavia suorituksia. Kyllä Suomessa tuntuu riittävän korkealaatuisia näyttelijöitä muitakin kuin ne, jotka ovat päivittäin lööpeissä.

Sinällään elokuva oli jännittävä, koskettava ja melkoisen hyvä! Mutta selvää siitä ei meinannut saada. Liiallinen taiteellisen ja teknillisen elokuvanteon käsikirjan hyödyntäminen ja kikkailu tehokeinoilla pilasi katsomisen nautinnon. Harmi, sillä hyvien suomalaisten dekkareiden filmatisointeja on nykyään valitettavan vähän!