Hurjaa hämärärallia märillä kaduilla

Jouduin eilen klo 17 jälkeen käväisemään Pikku Huopalahdesta Lauttasaaressa. Ajelin Munkkiniemen kautta Kuusisaareen ja sieltä Länsiväylän kautta Lauttasaareen. Meneillään oli töistäpaluu ja sen aiheuttama ruuhka. Keli oli päivän sateiden jälkeen märkä ja päivä oli jo hämärtynyt melkoisesti.

Olen ajanut pääkaupunkiseudulla autoa lähes päivittäin noin 40 vuoden ajan. Allani on ollut milloin henkilö, milloin paketti- ja joskus jopa kuorma-auto. Tunnen mielestäni kadut, reitit ja liikenteen rytmin aika hyvin. Kaikesta huolimatta tuo ajamani matka tuntui hurjalta taistelulta oman ajoneuvon paikasta asfalttiviidakon kaduilla. Näkyväisyys oli huono tiestä nousevan veden ja pimeän ajankohdan vuoksi. Liikenteen määrä oli massiivinen täyttäen katujen kaistat molempiin suuntiin. Nopeusrajoitusten noudattaminen oli vähän sitä sun tätä.

Olen huomannut itsestäni, että jos olen ollut  vaikka muutaman viikon muualla päin Suomea, on pääkaupunkiseudun liikenteen rytmiin totuteltava hetken aikaa kunnes taas sujuu. Pääkaupunkiseudun ja erityisesti Helsingin liikenteellä on omanlainen rytminsä, jota ei voi kokea muualla päin Suomea. Varmaan eilenkin oli liikkeellä autoillaan runsaasti ihmisiä, jotka eivät tunteneet paikallista liikenteen henkeä, rytmiä. Oli myös ihmisiä, jotka ajavat vähän, oli väsyneitä, oli pahalla tuulella, oli kiivauksissaan, oli uneksijoita, oli töitään miettiviä, oli avio-ongelmia pohtivia, oli sairaita jne. Sitten oli varovaisia 10-20 km/h alle rajoituksen ajavia, oli samanverran vähintään yli rajoitusten ajavia, oli riittävän turvavälin jättäviä ja tietenkin puskurissa roikkuvia.

Ja kaikesta tuosta huolimatta en nähnyt yhtään kolaria, päälleajoa tai muuta vastaavaa liikenneonnettomuutta. Sitä ihmettelen suoraan sanottuna suunnattomasti! Edellä luettelemillani tekijöillä olisi luullut jotain sattuvan jo pelkkien todennäköisyysoppien pohjalta tai vaikka edes jotenkin sattumalta. Tuntuu, että tuolla täytyy olla joku, joka varjelee tuota kaikin tavoin soheltavaa joukkoa! Vai onko? Vai eikö ole?

Joka tapauksessa selvisin onnekseni tuosta reissusta ehjin nahoin. Enkä myöskään kerro, mitkä noista piirteistä koskivat minua ja ajotyyliäni! Mutta sanon vaan, että onnen kauppaa tuo noilla mainituilla eväillä on!!! All of You, be careful out there!

Novelli Sormikoukkua osa 3.

Seurauksena tuosta juttutuokiosta oli ollut, että nuorimies Koikkalainen oli päässyt kalastaja Reino Suoraniemen hommiin nuotanvetoon. Hän oli osoittautunutkin asialle vahvasti omistautuneeksi nuorukaiseksi ja vallan oivaksi kalamieheksi. Aamuvarhaisella jo pimeän aikaan tapahtunut joka päiväinen kalaan lähtö ei ollut mikään ongelma. Sulo oli aina ollut paatin luona jo hyvissä ajoin odottamassa työnantajaansa ja ehtinyt puuhata varusteetkin veneeseen valmiiksi. Kalastaja Suoraniemi oli erittäin tyytyväinen ahkeran nuorukaisen työpanokseen. Saaliitkin kehittyivät suotuisasti ja lähes joka aamupäivä oli kalatukkuun toimitettavana oivallinen saalis. Joskus kelit tekivät hieman haittaa saalismäärille, mutta nekin korjautuivat yleensä seuraavina päivinä. Suoraniemi tiesi aina parhaat kalapaikat ja siinä sivussa nuo jäivät myös apumies Sulo Koikkalaisenkin päähän. Tienestit Suoraniemen hommissa olivat tulleet tarpeeseen sillä kotimökistä ei Sulolle paljon rahallista apua herunut. Kotitalon vaatimattomat pellot ja pari laihaa lehmänkanttura eivät tuottaneet juuri muuta kuin vanhuksille välttämättömän murun ruokapöytään.

Nuo muutamat vuodet Suoraniemen opissa olivat olleet antoisat ja lopulta oli Sulo Koikkalainen saanut ostetuksi itselleen kalastaja Suoraniemeltä tämän paatin ja kalastusvehkeet. Myyjä itse oli siirtynyt pakon sanelemana eläkkeelle. Kylmät talvimyrskyt olivat syöneet kädet ja nuotanveto selän niin huonoon kuntoon, ettei pyydysten käsittely enää onnistunut ja reuma nielaisi loputkin näppivoimat. Onneksi pyyntivehkeet pääsivät hyvään huomaan ja kokeneisiin käsiin. Siitä alkoi Sulo Koikkalaisen elämän onnellisin kausi ja ammattikalastajan ura.

Mutta niin kalastajan ammatti kuin monet muutkin ammatit söivät miestä ja lopulta tuli sekin aika, ettei Sulonkaan joka aamuinen lähtö sujunut kovinkaan helposti. Seutukunnan kalanostajat joutuivat lopulta pettymyksekseen toteamaan yhden hyvän aikakauden päättyneen ja Sulo Koikkalaisenkin siirtyneen eläkeukon käpsehtimishommiin. Mutta veri veti miehen säännöllisesti järvenrantaan ja veneelle. Nyt vaan kalapaatti oli vaihtunut tavalliseen soutuveneeseen, jonka peräpeilissä oli pieni peräprutku. Mutta kyllä silläkin himohommat tuli hoidetuksi. Ammattimiehen työpanos oli muuttunut kotitarvepuuhiksi.

Olipa taas kerran hehkeän kesäkuun aurinkoinen päivä ja Sulo Koikkalainen istui keskellä Haukiveden selkää veden pintaan pilkistävän suuren kiven juurella veneessään.

-          Ei helevetti! Miten se nuin tarttu? entinen ammattikalastaja pärähti kiroamaan vaatimattomassa soutuveneessään.

Lusikkauistin ...    JATKUU

Harjunpää ja pahan pappi - elokuva

Jälleen kerran oli tarjolla suomalainen elokuva, jonka tekemisessä oli käytetty kaikki mahdolliset tehokeinot. Eikä ollenkaan katsomisnautinnon parhaaksi!

Elokuvan perusteena oleva kirja on lajissaan varmaan aivan kunnollinen kirja, mutta aiheeltaan erittäin rankka. Pahuuden suuri määrä ja sen suorasukainen kuvaus sekä koko aiheen synkkä luonne saattoivat aiheuttaa melkoista ahdistusta katsojalle.

Katsojan kannalta ei vaan elokuvan seuraaminen onnistunut oikein mitenkään! Koko elokuvan ajan kuvaa vaivasi pimeys tai hämäryys. Vallitseva sävy oli musta lukuunottamatta Harjunpään nuorimman tyttären punaista tukkaa, joka olikin ainoa väripilkku koko kuvassa. Kuvien tapahtumia oli välillä mahdoton seurata juuri tuon synkkyyden ja pimeyden takia. Välillä hypittiin takaumiin, joita ei pystynyt heti mieltämään takaumiksi. Silloin meni hetki ennenkuin tajusi, että oltiin takaumassa eikä "reaaliaikaisessa" kohtauksessa. Äänitekniikkaa ei ollut tarkoitettu kerrostaloon soveltuvaksi. Välillä musiikki tai tehosteet huusivat infernaalisella raivolla ja sitten kuiskittiin niin ettei puheesta saanut mitään selvää. Äänensäätökapula olikin tehokkaassa käytössä elokuvan alusta loppuun saakka. Muutoinkaan puheen selvyys ei ollut helposti seurattavalla tasolla. Puhe oli sössötystä tai nykykielen lyhyitä ilmaisuja, joten repliikin sisältö jäi usein epäselväksi ja pelkkien arvailujen varaan.

Näyttelijä tuo taas ansaitsee runsaasti papukaijamerkkejä! Peter Franzenin ja Irina Björklundin työskentely oli jälleen kerran taattua korkeaa tasoa unohtamatta muidenkaan hyviä ellei loistavia suorituksia. Kyllä Suomessa tuntuu riittävän korkealaatuisia näyttelijöitä muitakin kuin ne, jotka ovat päivittäin lööpeissä.

Sinällään elokuva oli jännittävä, koskettava ja melkoisen hyvä! Mutta selvää siitä ei meinannut saada. Liiallinen taiteellisen ja teknillisen elokuvanteon käsikirjan hyödyntäminen ja kikkailu tehokeinoilla pilasi katsomisen nautinnon. Harmi, sillä hyvien suomalaisten dekkareiden filmatisointeja on nykyään valitettavan vähän!

Tanssitko tätien ja setien kanssa?

No johan oli, olihan jo! Tanssii Tähtien Kanssa-kisassa oli jälleen pistelaskun draamaa. Joukkuekilpailun päälaelleen heittämät pistetaulukot ja yleisön mielipide eivät tainneet täysin kohdata. Toki mielestäni lopputulos oli juuri oikea!

Neljän kilpailijan joukosta Sari Havaksella oli taidot kehittyneet vähiten, joskin kokeneen näyttelijättären lähtötaso oli varmaan korkein jäljellä olleista kilpailijoista. Ja mukavahan Sarin hienoja esityksiä oli katsellakin! Jäljelle jääneiden kilpailijoiden edistyminen on ollut lähtötasoon verrattuna aika huimaa. Kukapa olisi osannut odottaa musiikkitaiturin Raksun, Raakel Lignellin, ja kokki Harri Syrjäsen venyvän nähtyihin suoritustasoihin! Vauhtimimmi Manuela Boscolta notkeana entisenä urheilijana saattoi hieman odottaa myös tanssiparketilla notkeita otteita.

Mutta se mikä minua suuresti harmittaa on erittäin taidokkaitten opettajien tippuminen kouluttamansa kilpailijan pudotessa! Mm. Susa ja Aleksi ovat niitä, joiden tanssia on aina ollut nautinnollista seurata. Ja kisassa edelleen mukana oleva Jani on herkkyydessään kova jätkä ja loistava esimerkki oikeanlaisesta paneutumisesta.  Lykkyä heille kaikille omassa opetustyössään myös TTK:n ulkopuolella!

Oikeat henkilöt ovat nyt kilpailemassa finaalissa! Toivon Raksun voittavan vaikkakin salaisesti miessukukunnan edustajana elättelen toivoa Harrin voitosta. Mutta sanokaa mitä sanotte, niin miehenä minä en voi kiistää katsovani mielelläni Manuelan notkeaa taivuttelua musiikin tahdissa.

Paras voittakoon ja veikkaan voittajaksi Raksua!

Novelli Sormikoukkua osa 2.

Järvenrannassa Sulon toimittamasta hiekkapesusta huolimatta hajua oli jäljellä niin paljon, että seuraavan viikon ajan nukkumapaikkana oli aitta pihanperällä. Noina päivinä ohjelmaan kuului myös peseytyminen järvessä kolme kertaa päivittäin. Parin viikon aikana hommaan kului melkein kaksi kokonaista Mäntysuopa-saippuaa ja keskikokoinen paketti Omo-pesupulveria. Vaatteita äiti liotti kolmatta viikkoa saavissa kunnes totesi hajunpoiston toivottomaksi ja poltti vaatteet pihan perällä nuotiossa. Sulon onkiharrastus ei ollut kuitenkaan loiventunut tuosta onnettomuudesta.

Sulon lapsuus oli siis kulunut kotimökin rannassa. Siellä hän oli kököttänyt päivät isolla rantakivellä, jolle piti kahlata rannasta muutama metri. Ainoastaan nälkä oli ajanut pienen miehen pari kertaa päivän mittaan kotitupaan eineelle. Syömään mennessä oli mukana lähes aina ollut kiduksistaan koivusta taitettuun risuhaarukkaan pistettyjä ahvenia tai muita kaloja. Koulunkäynti, tuo pahalainen oli keskeyttänyt himoharrastuksen muutamaksi vuodeksi. Koulu ei ollut nuorelle miehelle miltään osin mieleen, joten pakollisen oppivelvollisuuden tultua suoritetuksi oli yläkoulun jälkeen sekin haitta poistunut ja Sulo Koikkalainen oli päässyt keskittymään jälleen himoharrastukseensa.

-          No kyllähän minä voisin apumiestä tarvitakin! Miettisen Matin kanssahan me on tätä tehty, mutta kun Matti otti ja muutti kaupungin humuihin. Yksin ja kipeän selän kanssa alkaa ottaa vähän lujille veneen piteleminen ja verkkojen kokeminen yhtä aikaa ja nuotanveto ei enää onnistu ollenkaan, Suoraniemi oli tuumannut kun Sulo oli käynyt kyselemässä hommia.

Seurauksena ... JATKUU 

Formula-päivä tänään

Abu Dhabissa ajetaan tänään formulaa. Rataa kiertävät Kimi Räikkönen ja Valtteri Bottas taas muutaman ulkolaisen ajoharjoittelijan  kanssa. Bensaa palaa ja renkaat kuumuvat. Joukosta on vain poissa Heikki Kovalainen, jonka toivoisi sympaattisena ihmisenä olevan mukana noissa karkeloissa ja vieläpä pärjäävän!

Se onko tuo homma järkevää millään mittapuulla? Siitä voidaan olla monta mieltä! Nykyään päällimmäisiin huolenaiheisiin kuuluvat ympäristöasiat eivät ainakaan ole aivan kohdallaan formulakisoissa. Autoja, varusteita, ihmisiä ja monenmoista tavaraa kuskataan mantereelta toiselle parin tunnin kisaa varten. Rahaa palaa, bensaa palaa, renkaita palaa, jarrupaloja palaa ja jopa autojakin palaa. Onneksi nykyään turvallisuus on parantunut niin paljon ettei ihmisille juurikaan tapahdu mitään vakavia autojen törmäyksissä tai ulosajoissa. Useinmiten ainoastaan muovia ja kevyitä metalleja särkyy niissä tilanteissa.

Mutta se rahan tuhlaus, riskien määrä sekä ympäristöhaitat tekevät lajista melkoisen järjettömän. Ainoastaan yksi laji on vielä hullumpi ja se on nyrkkeily kaikissa muodoissaan! Formulassa särkyy materiaa ja nyrkkeilyssä ihmisiä! Miten Sinä suhtaudut em. lajeihin? Mutta minä, pöllö kun olen, aion joka tapauksessa katsoa huomenna kisan lähdön ja ensimmäisten maaliintulon. Muuten kilpailun kuluessa aion lukea kirjaa tai lehtiä tai katsoa digiboxilta nauhoittamiani tv-ohjelmia! Toivottavasti kuitenkin nähdään suomalainen Abu Dhabin palkintopallilla!!!

Novelli Sormikoukkua osa 1.

Sulo Koikkalainen oli lapsesta saakka nujunnut kaikki vapaa-aikansa veden äärellä. Pikku Sulo oli usein nähty jo reilusti alle kouluikäisenä taapertamassa varhain aamulla ongenvapa olallaan kohti järvenrantaa. Olalla oli aina keikkunut yli kolmemetrinen vapa ja kädessä vanha lasipurkki täynnä navetan takaa kaivettuja onkimatoja. Purkissa oli peltikansi täynnä pieniä reikiä etteivät madot päässeet tukehtumaan. Sateen jälkeen lehtikasan alta löytyvät kastemadot olivat olleet parhaita. Tosin ne olivat joskus niin isoja, että Sulo ei meinannut uskaltaa poimia niitä purkkiinsa. Ne olivat muistuttaneet kooltaan melkein kyykäärmeen poikasia. Ne pääsivät myös helposti matopurkista ulos kun olivat niin pitkiä ja liukasliikkeisiä. Tietenkin vaan silloin jos purkin kansi oli sattunut jäämään auki.

-          Se vaan tuo meidän Sulo jaksaa pelata noitten matojen perässä, äiti oli todennut kun Sulo taas kerran marssi matopurkki kädessä navetalle päin.

Madonkaivuuhommat eivät aina olleet niin mukavia. Lantakasan muheva tuoksu navetan takana voitti kesähelteellä muuten niin raikkaan järvenrantaluonnon tuoksun. Pahin sattumus madonetsinnässä oli tapahtunut erään kerran Sulon ollessa kuusivuotias. Lantakasan vierellä sijaitsevan lokakaivon umpimätä kansi oli pettänyt jalan alla. Siitä oli seurauksena ollut molskahdus täpötäyteen lokakaivoon. Kaivon ammoniakinkatkuinen ruskea mönjä oli peittänyt pikkumiehen hiuslatvoja myöten. Pelastuminen oli onnistunut ainoastaan nopeiden refleksien ja hyvän uimataidon ansiosta. Kädet olivat salamana etsiytyneet kaivon ylimmän reunalaudan kulmaan ja miehenalku oli ponnahtanut kaivosta kuin korkki pahimmilleen käyneestä simapullosta. Samalla sisälle housuihin oli ilmestyneet melkoiset rusinat säikähdyksen seurauksena. Matka kaivolta oli jatkunut suoraan järveen kuuraamaan ihoa hiekalla puhtaaksi kaivon ruskeanpuhuvista sulotuoksuista.

-          Missä hiivatissa Sinä olet nyt rypenyt? äiti oli tokaissut kun Sulo lampsi läpimärkänä järveltä pihaan.

Kun tapahtunut oli selvinnyt äidille, oli suuttumuksen tilalle noussut huojennuksen tunnot kun pikku-Sulolle ei ollut käynyt pahemmin. Järvenrannassa Sulon ... JATKUU