Kiertelimme vuonna 2005 poikani kanssa lähes päämäärättömästi USA:ssa. Olimme ostaneet ainoastaan lentoliput Helsinki-New York ja Los Angeles-Helsinki. Kaikki muu tuolla välillä reilun kuukauden ajalle oli mielihalujemme varassa.Olimme eräänä aamuna lähdössä New Yorkista kohti Chicagoa. USA:ssa voi mennä lentokentälle
samalla tavalla kuin meillä VR:n luukulle, pyydetään lippu, maksetaan se ja noustaan kulkuvälineeseen. Me päätimmekin luukulla, että mepäs pojat menemmekin New Orleansiin kuuntelemaan jazzia. Homma oli kuitenkin tyssätä samantien, sillä edellisenä päivänä oli New Orleansissa riehunut Cindy-hurrikaani eikä kaupunkiin vielä päässyt lentämällä. Saimme kuitenkin kuulla, että NO:n Louis Amstrongin kenttä saattaa avautua myöhemmin iltapäivällä. Otimme riskin, ostimme liput ja nousimme lentokoneeseen. Mme päässeet kuitenkaan suoraan perille. Jouduimme odottamaan lennon jatkumista välilaskupaikassa Charlottessa muutaman tunnin, muutaman oluen ja muutaman hodarin ajan. Lopulta lähes tyhjä kone jatkoi matkaansa New Orleansiin.
Astuimme ulos koneesta Louis Amstrongin tyhjyyttään kumisevalle lentoasemalle. Matkasimme ainoina matkustajina lentokenttäbussilla kaupungin keskustaan. Matkalla havaitsimme, että ihmisiä ei näkynyt, liikenne oli minimaalista, rakennusten ikkunat oli peitetty levyilla, sade vihmoi vielä vaakatasossa ja irtotavaraa lenteli tien poikki. Päästessämme lähemmäksi kaupunkia, alkoi sää rauhoittua. Noustessamme bussista oli sade lähes lakannut. Löysimme bussipysäkin luota kyltin, joka osoitti tietä turistitoimistoon. Uskomattoman ystävällinen toimiston rouva soitti ja varasi meille hotellista huoneen.
Lähdimme marssimaan reppuinemme kohti ranskalaisia kortteleita, joiden keskellä ja Bourbon Streetin vierellä hotellimme sijaitsi. Kadut ja hotelli olivat lähes tyhjiä. Väki oli paennut kaupungista hurrikaania. Saimme huoneen matalan hotellin toisesta kerroksesta. Huoneesta pääsi rakennusta kiertävälle takorautakaiteen ympäröimälle parvekkeelle. Oli kostean kuuma keli ja ulkona jo kajasti pakenevan myrskyn jälkeinen ilta-auringon rusko. Olimme varautuneet paikalliseen tunnelmaan pääsemiseksi jo lentoasemalta hankimallamme Southern Comfort-voimajuomalla. Istuuduimme parveketuoleihin, vedimme henkeemme New Orleansin jazzin kyllästämää ilmaa ja siemailimme SC-juomaa. En ollut ennen tuota kokenut moista hyvänolon tunnetta, enkä ole tainnut kokea tuonkaan jälkeen!
Tuona iltana puhkesi myrskyltä suojautunut New Orleans jälleen kukkaan. Bourbon Streetin ravintolat ja musiikkisalit avasivat ikkunaluukkunsa. Jazz pärähti soimaan tavalla, jonka voi aistia ja kuulla ainoastaan New Orleansissa. Väkeä alkoi jazzin soidessa vähitellen ilmestyä kaduille ja kujille. Päivämme New Orleansissa pitivät sisällään suunnattoman määrän kävelyä ympäri kaupunkia ja vielä enemmän jazzin kuuntelua. Ikimuistoista! Lopulta tuli hyvästijätön aika ja jatkoimme matkaa kaihoisin mielin Arizonan Phoenixiin.
