Sattui silmääni kysymys Taloustaito-lehden lukijapalstalla ja se kuului: "Liukastuin ja kaaduin! Kuka korvaa vahingon?" Kyllä häkellyin tyystin! Ettäkö, ettäkö toisen pitää maksaa?
Se alkaa nykyihminen siirtämään vastuun toisen harteille. Kyllä ennen piti kaatua aivan omilla rahoilla. Paitsi, jos sattui olemaan vakuutus tapaturman varalle. Silloin saattoi hyvässä lykyssä saada korvausta, jollei heti, niin vuosien taistelun jälkeen. Tai sitten ei saanut, ja silloin piti kaatuminen ottaa omaan piikkiin.
Kotiseudulla sanottiin muinoin, että ”Luoja suojelee hulluja ja humalaisia”. Ensimmäistä en ole tietääkseni ollut, mutta toista momenttia olen kokeillut hurjassa nuoruudessani. Noissa tilanteissa ei ole kuitenkaan aiheutunut herkkää kroppaani vahingoittavia kaatumisia edes lukijapalstan kysyjän tarkoittamalla tavalla. Onnekseni!
Nykyään on jo uskaliasta kokeilla millään tavalla kaatumista, kun luut ovat alkaneet haurastua kiintyvällä vauhdilla. Joutunee pysymään pois tuommoisilta liukkailta pinnoilta, joiksi luetaan jää, lumi, liukas lasi, vahattu lattia, tavallinen lattia, kaikenlaiset portaat, jne. Turvallisimpia paikkoja lienee sohva, oma sänky ja nojatuoli. Niissäkään ei saa tippua reunan yli. On ne vaan meikävanhuksen luut ja lihaksetkin pehmenneet oudolla tavalla. Ja keskikehon jatkuvasti kasvava pehmustekaan ei luo edes henkistä turvaa.
Varovainen on nykyään oltava, sillä ei ole kaukana enää se aika, ettei portaiden puolivälissä pysähtyessään enää muista, onko menossa ylös vai tulossa alas. Muistia ja koko päätäkin pitäisi yrittää harjaannuttaa, jos vaikka saisi muutamia lisävuosia tulevaisuuden ihmeitten odotteluun.
Mutta jonain päivänä se kaatuminenkin tapahtuu, mutta olen kyllä ensisijaisesti aikonut kaatua omilla rahoilla. Olkaa tekin kuitenkin varovaisia näiden liukkaiden kelien kanssa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti