/>/> VANHUS STADISSA: Pyöräilyä ja läähätystä

lauantai 16. toukokuuta 2020

Pyöräilyä ja läähätystä

Kyllä parhaani mukaan taas yritin taistella vastaan. Yritin ja yritin! Keksin koko ajan monenlaista tärkeämpää tekemistä, kuten netin selailua, kirjahyllyn (ei siinä ole kirjoja, kun luen kaiken e-kirjoina) järjestelemistä, roskatkin kävin viemässä, mutta pakkohan se oli lopulta lähteä. Siihen pakkoon oli kaksi syntipukkia, puoliso ja omatunto. Ei siinä auttanut hennon (mutta aavistuksen, ei paljon ylipainoisen) vanhuksen pyristellä vastaan!

En sentään hullutellut lenkkivarusteilla. Kyllä tavalliset peruskamppeet saivat riittää. Ja lopuksi pipo päähän. Taapersin kellariin etsimään polkupyörääni, josta pyyhin isommat pölyt ja tarkistin renkaat. Olivat tallella ja ilmaakin paljon yläreunassa, vähemmän alareunassa. Ja sitten rivakasti (käytän tuommoista hurmoshenkistä ilmaisua, joka on aikamoinen yli-ilmaisu tapahtuneesta) liikkeelle ruusupuiston läpi kohti Seurasaaren porttia. Tapanani on käydä kävelemällä kiertämässä Seurasaari rantoja myöten. Tuo tapahtuu harvinaisten. liikunnallisten energiapuuskieni ilmaantuessa.

Kamppailin puiston läpi matkalla puhaltavaa purevaa merituulta vastaan ja läähätin kuin itsensä hikeen juossut ajokoira. Mummolassani oli muuten aikoinaan ajokoira, joka osasi avata ovet. Nimittäin siihen aikaan minä en yltänyt ovenkahvaan, mutta Rekkupa ylsi. Me toteutimme Rekun kanssa myöhemmin tunnetun YYA-sopimuksen henkistä yhteistyötä. Rekku raivasi esteet edestäni avaamalla minulle ovet, ja minä syötin sille herkkupaloja lautaseltani. Se oli mieleistäni lähiapua. Mummoni ei toki pitänyt tuosta hommasta, sillä minua etsittiin kissojen kanssa joka puolelta sydämet huolesta syrjällään. Ei siis kissojen ja koirien kanssa, sillä koira oli mukanani tutkimassa mummolan ympäristöä. Löysivät minut yhtä monta kertaa kuin katosinkin. Jos olisi ollut yksikin ero noilla kerroilla, olisi tulevaisuuteni ollut hyvinkin toisenlainen.

Siispä läähätin pyörän selässä kieli ulkona pienessäkin ylämäessä ja toivoin kuntoni löytyvän jostain polun varrelta. Toiveeni oli turhaa, sillä pahimmassa (sanovat sitä hyvin loivaksi) ylämäessä oli pakko hypätä työntämään pyörää. Katsoin kaihoten, kun muut pyöräilijät hurauttivat melkoisella vauhdilla ohitseni kelloa soitellen. En kuullut kenenkään edes läähättävän ajaessaan. Äärimmäisen ikävää porukkaa, ei tippaakaan myötäelämisen taitoa!

Ohittaessani edesmenneen Urho Kekkosen omakotitaloa (se on se Tamminiemi), aloin havaita hulluuden, joka oli ilmeisestikin vallannut helsinkiläiset. Kaupunki oli päättänyt siirtyä aistimaan entisajan henkeä Seurasaaren museorakennusten katveeseen. Parkkipaikka oli täynnä kulkuvälineitä ja Seurasaareen vievä silta jalankulkijoita. Kukaan kävelijöistä ei ilmeisestikään omistanut mittanauhaa eikä etäisyyyksien hahmottamiskykyä. Ei ollut noudatettu hallituksen välimatkaohjeita. Koska kotona piti olla, mutta harrastaa liikuntaa, ei kukaan ollut keksinyt muuta paikkaa kuin Seurasaaren.

Hien helmeillessä paitani selkämyksessä, raikkaan (=himskatin kylmän) merituulen hivellessä maisemaa ja kauhistuneena väenpaljoudesta, käänsin pyöräni vaivihkaa kohti kotia ja nousin ratsuni selkään. Isoisälläni, vaarilla oli muuten polkupyörä nimeltään Jaguar. Sen selkään en hypännytkään, vaan ajoin tangon välistä. Pyörään liittynyt mainoslause ”Kevyesti polkee vaari, vaarilla on Jaguaari!”, oli hyvinkin paikallaan vaarini suhteen. Itselleni tuo pyörä tuotti monet tuskan hetket. Matka joutui yleensä pienen tovin, mutta sitten sattui aina jotain, joka sattui! En useinkaan tykännyt!

Ajelin siis kotia kohti edelleen läähättäen ajokoiran lailla. Työnsin pyöräni kellariin omaan koloonsa ja kiipesin kotiin. Huuhdoin kosteuden runsaalta iholtani ja etsin kuivaa ylle. Ihon sanotaan muuten olevan ihmisen laajin ja suurin elin. Omalla kohdallani sille onkin kasvanut kokoa jopa hieman liian runsaastikin. Lisäksi olen hankkinut sille suojaavan kerroksen. Siinä sattui minulle vaan pieni suunnitteluvirhe, kun se kerros tuli sisäpuolelle. Lukuisista yrityksistäni huolimatta tuo kerros ei halua poistua, mutta kyllähän ihminen tarvitsee rasvaakin!

Heittäydyin kotona vuosikymmenten rutiinilla sohvalle makaamaan ja avasin television. iPad toisessa kädessä ja kaukosäädin toisessa aloin multitaskaamaan (=monisuorittamaan) arkista rutiiniani, maailman seurantaa. Ja nukahdin!

Kaikesta kokemastani huolimatta suosittelen lämpimästi liikuntaa sisällä ja ulkona! Lämmin siinä kyllä tulee, mutta on siitä hyötyäkin, kun kroppa saa liikettä. Lihaksetkaan eivät rapistu, kuten sohvalla maatessa. Eli kutimet ja iPadit syrjään ja ulos kävelylenkille!

Seuraavassa pari vanhaa kuvaa Seurasaaresta aiemmilta vuosilta.


Aittarivistö
Pertinotsan talo (v 1884) Suojärveltä Seurasaaren talvimaisemassa



4 kommenttia:

  1. Tuollaisia Rekku-muisteloja on mukava lukea! Kuulostaa niin kaukaiselta. Nykypäivän taapero ei tuollaisia tutkimusretkiä pääse ikinä kokemaan. Ei laiteta enää koiraa lapsenvahdiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Isot koirat olivat ennen lapsen vartijoina päteviä, kun pystyivät kantamaan pienemmät vekarat vaikka suussaan. Nykyhauvelit ei taida jaksaa paimentaa nykyvilkkaita taaperoita. Pikkuvarpaaseen pureminen on niillä lienee paras keino hillitä lasta. Mutta mukavia nuo pikkuhauvelit ovat!

      Poista
  2. Olipa sinulla riemullinen reissu, läähätyksineen kaikkineen. Vauhdikkaasti kuvailtu, meinasi tulla hiki lukijallekin. Onneksi lähdit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos myötäelämisestäsi! Siinä on todellakin tekemisen meininkiä, kun huonokuntoinen, liikuntaan välttelevästi suhtautuva, vanha mies lähtee pyöräilemään. Siinä hiki valuu ja läähätystä riittää. Mutta terveellistähän tuo kaikki on - sanovat!

      Poista