Lähdin toivorikkaana katsomaan Lux Helsingin valoja. Lämpömittari olohuoneemme ikkunassa näytti -4,7 C-asteita ja ilmantiheys houkuttelevalta. Kymppi ratikalle pääsin vielä onnellisesti, mutta Oodin edessä ja lopulta Finlandia-talon talvinurmikolla alkoi totuus paljastua.
Minä ja miljoonaseitsemän muuta ihmistä astelimme toivorikkaana kohti Finlandia-talon valoa vaihtavaa seinää. Silmät ymmyrjäisinä tuijottelimme massana sinisen valon vaihtelua, kunnes Siperian kylmyys alkoi tunkeutua toppatakkini sisälle. Pipo syvällä päässä ja paksu huppu siinä päällimmäisenä viimeistelemässä lämpösuojaa, eivät enää tuntuneet riittävältä.
Vaikka tepastelu miljoonan ihmisen keskellä saattaisi tuntua äkkiä lämpimältä, ei se massankaan autuus riittänyt tuossa tundran viimassa. Finlandia-talon paraatipuolella eli Mannerheimintien puoleisella piha-alueella oli toppatakkini sisällä oleva minä umpijäässä. Lux-kierroksen keskeyttäen taapersin tönkkönä raitiovaunulle ja matkasin kotiin.
Puolituntia tuhoten ympäristöä ja energiaa kuumassa suihkussa ja ryystettyäni kolme kuppia tulikuumaa teetä alkoivat luut ja ytimet vähitellen sulaa. Vielä puoli vuorokautta myöhemmin tätä kirjoittaessani, tunnen tuon kylmyyden viipyilevän kehossani samoin kuin somelierin kuvaillessa viinin jälkimakua viipyileväksi. On se vaan tuo kylmä tiukassa vanhuksessa. Ja vaikka pintaihon alla on mittava vuosikymmenten aikana hankittu suojaava rasvakerros, ei siitäkään tuntunut olevan apua. Tuostakin minulle on valehdeltu! Turhaan keräsin sitäkin talvien varalle.
Loppulausuntona toteaisin, älkää luottako massan ja rasvan lämmitystehoon! Ja Lux on hieno, mutta ei lämmitä!
 |
| Minä kuvaan ja ne miljoonaseitsemän muuta kuvassa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti