Onko se nyt kesä vai ei? Mutta juhla ainakin oli!

Kyllä en ollut pahoillani eilen kun taapersin katuviertä kaupungin keskiosaa kohti! Se kun aurinko hiveli runsaaksi päässyttä pintaani, kylläkin vaatteen läpi. En ollut mielestäni aivan tyhmä kun olin jättänyt villahousut ja muut tukevammat vaatevärkit kotiin. Se kun hiki olisi niitten kanssa jättänyt märän vanan katuasfaltiin. Ei olisi tarvittu edes intiaanijäljittäjää selvittämään reittiäni.

"Pyyhkäisin kaupungille" olisi liian vahva ilmaisu menolleni eli siispä kuvailen, että teputtelin vieläkin kipeällä selälläni autojen nostaman katupölyn seassa keskikylälle. Siellä mieleni avartui ja tykyttävä kipu titaanilla vahvistetussa selässäni unohtui kun silmäilin ympärilleni. Ei ollut pipoja, ei toppatakkeja! Ei miehillä, ei naisilla! Pyyhkäisin hikeä paperinenäliinaan. Oli naisväki käväissyt vaatekaapillansa ja etsinyt kevyempää ylle. Tunnustan! Semmoinen näky ylt'ympäriinsä koski silmiini. En pahastunut!

Tuolla matkallani oli hyvinkin tärkeä merkitys kuvailemieni havaintojen ohella. Oli nimittäin kulunut liki päivälleen 10 vuotta kaupunginkirjaston Kaupunkiverstaan ja Enterin yhteistyötä Lasipalatsilla. Kirjaston esihenkilöt kertoivat tämäntyyppisen yhteistyön olevan maailmankin laajuisesti poikkeuksellista. Tämä Lasipalatsin toisessa kerroksessa tapahtunut merkittävä yhteistyö on näinä päivinä vetämässä loppuhenkoset. Se kun Amos Anderson tai siis sen niminen yhteisö perustaa taidemuseon Lasipalatsin tiloihin ja ulostaa tiloistaan Kaupunkiverstaan ja mukana Enterin teho-opastajat.

Enterille on kirjaston toimesta jo osoitettu seuraavat korvaavat tilat. Syyskuussa jatkuvat opastukset Kirjasto 10:ssä vanhassa postitalossa sekä uudessa paikassa Rikun kirjastossa eli virallisemmin Rikhardinkadun kirjastossa. Ei tarvi Eirasta enää teputtaa Lasipalatsille asti kysymään tietokoneneuvoja vaan asiat selviää Rikun kirjaston neuvontapisteessä ja molemmissa paikoissa vieläpä ilman ajanvarausta.

Ei ole pääkaupunkilainen seniori yksin tietokonemurheensa kera. Se Enterin opastaja laittaa taas syyskuusta alkaen masiinat kuntoon ja bitit järjestykseen. Siinä saa taas Megat ja Gigat kyytiä kesäpaussin jälkeen. Enterin opastajat ovat syksyllä taas tavattavissa 34 eri paikassa pitkin pääkaupunkiseutua.

Sitä vaan toivoo, että jokainen kulla kone on, malttaisi käytellä ja käytellä ja surffailla ja taas käytellä masiinoitaan. Se kun ei bitti tykkää siitä pahaa eikä niissä käyttelyissä pääse edes epähuomiossa isoja vahinkoja tekemään. Pahinta voipi ainoastaan olla, että kyynärpää luiskahtaa pöydänreunalta ja lyöpi tietonikkari nenänsä pöytään. Eikä siitä kärsi pöytä vaan se toinen.

Niin meinasi unohtua tuo eilisen pääasia! Siellä me Lasipalatsilla ryystettiin hyvät 10-vuotiskahvit monien kakkujen kera ja olipa siellä tarjolla paukkumehuakin juhlan kunniaksi. Oli kirjaston väki tehnyt meille herkkutarjoilut. Kakut eivät olleet monen kommenteista huolimatta tulostettu verstaan 3D-printterillä. Ne kun oli käsin tehty ja erittäin epäterveellisiä kun maistuivat aivan taivaallisen hyviltä. Otin santsikierroksen! Ei ehkä olisi pitänyt! Kotimatkalla hikoilin vielä enemmän kun tullessa.

Se on tieto-opastajallakin kesä edessä. Ja muutto syksyllä! Mutta katsellaan ympärille ja nautitaan kesän näkymistä! Ja käytetään tietolaitteita oli ne sitten älypuhelimia, tablettilaitteita, läppäreitä tai pöytäkoneita! Pöytäkoneiksi lasketaan kesäaikaan myös tasohöylät ja jiirisahat! Niilläkin saa mukavia juttuja aikaiseksi.

HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE!

PS. Vastaus otsikon kysymykseen: "On se kesä nyt!"

Ei ole kiva kun 30 sotkee asiat!

Nyt en kyllä ala! Minusta on alkanut tuntua, että luku 30 kummittelee elämässäni! Tuota kolmekymppistä on liikaa tai liian vähän tai se on siinä ja siinä. Tulin tuossa hetken miettineeksi pääkopassa sijaitsevalla herneelläni numeroita ja samantien jutkahti päähän, että tuo yksi ja sama luku aiheuttaa minulle nykyään monta muttaa.

Raitilla taapertaessani olen havainnoinut alvariinsa olevani kohtalaisella tarkkuudella 30 senttiä eli senttimetriä liian lyhyt ja 30 kiloa eli kilogrammaa liian painava. Tuon tuskan vahvistaa tieteellisesti vielä BMI-lukukin. Siinä on 30 raja-arvo, jonka huitteilla oma kroppani häilyy. Yli kun ollaan, ollaan läski ja jos sattuisi olemaan ali, jota en kyllä omalla kohdallani muista, oltaisiin sopiva. Tuon BMI:n keksi joku langanlaiha kuntoihme kun halusi masentaa minunlaisia ihmisiä. Se on helppo laskukonemiehen tai -naisen huudella ja keksiä mittareita kun itsellä pää heiluu taivaissa ja painoa on kauraryynipaketin verran.

Jos lisäksi näin kevään kynnyksellä on mieli harhaillut korkeitten korkojen tai kepeästi heilahtelevien helmojen perään, on heti tullut mieleen 30 liikaikävuottani. Sitä ei näillä nykyvuosillani enää tiedä miksi se helmanäky niin kutittaa ja mitä sille helmalle tekisi jos vaikka pääsisi sitä hiplaamaan. Taitaisi jäädä kauniin ompeleen ihailuksi.

Muutama noista edellä kertomistani kohdista kyllä korjautuu! En osaa sano onko se onneksi vai ei? Ikää tulee jatkuvasti liikaa ja vaikuttaa, että tuo painoindeksikin vaan kasvaa. Sitä vaan toivoo joskus, että olisi jokin noista kohdista alle 30.

Eli kyllä tällä hetkellä kevät ja luku 30 ovat mieltä masentavia asioita! Kunpa edes kelit lämpenisi!

Se on ruokala muuttunut

Kyllä oli taas silmät ymmyrjäisinä eilisiltana! Se kun oli nuoripolvi saanut päähansä raahata vanhuksen Helsingin kylän keskustan ravitsemusliikkeeseen. Oli ravintelilla nimikin niin hankala, etten muista sitä ensi istumalta, kun en pystynyt sitä lausumaankaan vaikka kirjaimet seisoivat illalla nenän edessä.

Mutta ruokalistaa tuotiin käteen ja kyseltiin juomisia. Lista olikin varmaan tuotu jostain ulkomailta. Ei muistuttanut nuoruusvuosien Satelliitti-Baarin listaa Oulussa. Silloin oli seinälistalla monenlaista munakasta ja viinin- ja metsästäjänleike ja kaurapuuro. Minä en koskaan siellä juuri hienostellut. Kun kaupunkiin tulin milloin linjabiilillä, milloin mopolla, 30 kilometrin takaa, ponkaisin heti tuohon baariin ja tilasin vakioannokseni, nakkimunakkaan neljällä munalla. Annos oli hieno ja monipuolinen. Lautasella oli kunnon munakas ja siinä päällä pakollinen viherannos, pieni persiljanlehti, joka oli helppo nostaa pöydällä olleeseen tuhkakuppiin. Samaan hintaan sai kaksi palaa ruisleipää, napin voita ja lasin maitoa. Se oli hienoa kurmettiravintolaruokaa ja sen ymmärsi tavan ihminenkin.

Nyt en tuttua sanaa listasta löytänyt paitsi kirjaimet alv, joka tuskin tarkoitti että "asiakkaalla lupa valittaa". Se oli luultavimmin se verojuttu. Mutta kun tarjoiluhenkilö tivasi mitä herra eli minä haluaa, niin ei auttanut kuin lähteä ratkomaan ongelmaa hintasarakkeesta. Etsiä lähes halvin ja sitten kysyä naapureilta, olisikohan tämä hyvää? Kun naapuri sanoo, että kyllä se porsaanliha on täällä ollut aina hyvää, niin siihen pitää todeta, että sitähän minäkin ajattelin. Eikä tunnustaa, ettei ymmärtänyt mitään koko ruuan nimestä. Oikeasti luulin, että se olisi ollut sienikeittoa ranskanleivän kanssa.

Juomaksi tilata reuhautin maailmanmiehen lailla punaista viiniä kun olin nähnyt miten Salatuissa Eläimissäkin sitä siellä baarissa tilasivat kerran. Enpä arvannut, mutta siinähän oli jotain alkomahoolia mukana kun yksi isohko lasillinen hurahti heikottamaan. Ei muistuttanut juurikaan puolukkamehua. Enpä arvannut tilata enää toista mukillista.

Kun sen ruokalautasen kanssa taisteli tunnin verran, niin kyllä oli tullut pupellettua muutama ruokaympyrä erivärisiä juttuja. Annokseen oli laitettu maailman kaikista ympyröistä kappaleita. Eipä kuitenkaan jäänyt nälkä, jäi vähän vihreitä lautasen reunalle. Ckhilipalkoakin tuli puraistua. Kun kyyneleet silmissä hellittivät, helpotti puoli patonkia ja kolme kannullista vettä pahinta tuskaa. Ja menthoolipastilli perään. Mutta hyvää se kaikki oli ja runsaasti oli keittiöhenkilö lautaselle tavaraa löytänyt.

Kotiin selvittiin maha piukeana ja askel hieman horjuen. Aamulla muistelin haikeudella Satelliitti-Baarin munakasta. Siitä ei jäänyt tämmöinen olo seuraavaksi päiväksi!

Voi olla, että kunhan tästä tokenen, menen uudelleen. Mutta tilaan maitolasillisen rasvatonta.

Tupakka ei ole ihmisolennolle hyväksi!

En ollut mielissäni eilen kun pitkästä aikaa pyöräilin keskustan kaduilla. Oli melkoinen joukko, suuresti enemmän naisia, kun seisoskeli siellä täällä toimettomana imeskellen tupakkapötkylää. Oli toimistoväki siirtynyt hetkeksi piristymään raikkaaseen kevätilmaan. Siinä ei keuhko tykännyt savuaineesta kun pöyrysi tuhoamaan joskus ennen niin terveitä hengitysrakkuloita.

Muistan kun itsekin olin tuohon pahuuteen sotkeutunut nuoruuden vuosina. Jo silloin oli tupakka paha ja vaarallinen aine! Kaveriltani meinasi palaa pili tupakan takia. Kaveri ei ollut iloissaan! Sattui näet automatkalla tupakin palava pää huomaamatta putoamaan syliin strategisesti tärkeään kohtaan ja housut alkoivat kärytä levittäen lämpöä jalkoväliin. Pelastuksen toi kädessä ollut puolityhjä olutpullo, joka sammutti kydön. Sammutus - hyvä, olut hukkaan - paha!

Itse sain myöhemmin opiskeluaikoina epähuomiossa piipun väärinpäin suupieleen. Perskat tippuivat jalkojani lämmittävälle äitini ompelemalle hienolle tilkkutäkille. Reikää täkkiin paloi halkaisijaltaan 15 cm ja sammutukseen käytin sattumalta käsillä ollutta samaa ainetta kuin kaverini muutamia vuosia aiemmin. Edes täytteenä olleiden käryävien höyhenten haju ei piristänyt tilannetta. Eikä äitini kommentit kun hän myöhemmin havaitsi tapahtuneen. Oppi näistä tapauksista ei kuitenkaan ole oluen käyttökelpoisuus alkusammutukseen vaan nuo tupakan moninaiset vaarat!

Harrastettuani 18 vuotta tupakkapahetta päätin lopettaa koko homman. Isäni oli aina todennut ettei se ole mies eikä mikään , joka ei vähintään kerran vuodessa tee tupakkalakkoa. Kun isä oli sanonut olevansa polttamatta 2 vuotta, hän myös oli. Oli se kova luonne isäukolla!

Oltuani lopettamisen jälkeen kuukauden kesälomalla palasin töihin. Pari päivää myöhemmin nilkkani olivat äärimmäisen turvonneet. Työterveys passitti minut kiireesti kokeisiin ja seuraavasta päivästä makasinkin sairaalassa 2,5 kuukautta. Minua, tervettä ja kivutonta miestä, työnneltiin pyörätuolilla ja kuvattiin ja tongittiin vaikka mistä. Kirurgikin kävi rintakehässä. Oli päässyt tupakkapaholainen iskemään merkkejään keuhkoon!

Seurauksena oli vuosien lääkitys ja jatkuva kokeissa käynti. Vasta reilun kymmenen vuoden kuluttua pääsin vapaaksi tuosta rumbasta. Tässäkään ei ole oppina lopettamisen vaarat vaan tupakkahommien moninaiset seuraukset!

Vaikka tupakkahenkilö miten yrittää selittää asian oikeutusta ja tarpeellisuutta itselleen, siitä kun ei vaan hyvää seuraa! Tuo tuskaa, pahaa hajua, ikävää ympärilleen ja lisää tuskaa.

Itse en laske ollenkaan aikaa tupakoinnin lopettamisesta koska siitä on vasta tätä kirjoittaessani kulunut 31 vuotta 10 kuukautta 22 päivää ja 8 tuntia. Mutta se lopettaminen kannatti! Muutama vuosi siinä meni ennenkuin köhä hellitti, luonto alkoi tuoksua ja sirkkojen siritys kuulua. Nyt on muuten hyvä, paitsi mitä ikä vie kuuloa ja tuoksua (toiset kutsuu sitä hajuksi) tulee jo enemmän omasta kehosta kuin luonnosta.

Eli jos vielä jostain syystä olet sotkeutunut tuohon myrkkykeksintöön, pyristele siitä irti kerralla! Siitä seuraa ainoastaan hyvää!







Laitan tähän puistokuvan tupakkaihmiselle, että saa edes katsoa luonnon kauneutta kun ei kerran tunne tuoksua!

Kyllä oli kaikki ennen paremmin! Vai ...?

Pääsipä meijän (se on Oulun murretta ja tarkoittaa meidän) äitin poika kerrankin kuuntelemaan gurua, joka asetti taas kerran asioita kohdilleen. Se kun oli puhumassa tämä tähtimies Esko Valtaoja Taloyhtiö 2015-tapahtumassa. Siinäpä sitä onkin selväsanainen, suorapuheinen ja maallikollekin tajuttavasti puhumaan kykenevä sananiekka. Ja tietää, tuntee ja osaa paljon asioita. Ja hallitsee erilaiset mittakaavat.

Sitä kun tulee usein (liiankin) voivoteltua ja valiteltua olevaa ja näköpiirin tulevaa. Ei pitäis! Se kun ei ole meillä mitään hätää eikä syytä valittaa. Tässä on tietenkin puhuttava yleisellä ja jopa kansallisella sekä maailmallisella isolla tasolla. Se kun ei ole vielä kukaan keksinyt miten yksityiset katastrofit ja pahat olot vältettäisiin. Niistä ei siis meikäläinen voi puhua kenenkään toisen puolesta.

Tähtigurun esitelmästä jäi vaikka mitä mieleen, mutta kun ne ei meinaa tulla muistista ulos, niin otetaanpa muutama muistelus meidän useimpien arjesta. Se ei ehkä kaupungin kivi-tiili-viidakossa kovaksipolkeutuneilla kaduilla varttunut ehkä ymmärrä kaikkia sanoja, mutta hän katsoopi niitä jostain Googelin sivulta. Vaikka ploginpitäjään nähden tähtiguru onkin nuori mies niin tiesipä sentään ulkohuussit ja monet muut vanhat jutut. Ja niistäpä palautuikin mieleeni oma nuoruusaikani.

Ajatelkaapa, Te joille tuo vähän menneenpi aika on tuttua, että kaukana ei ole se aika kun kotona ei ollut valoja, radiota saati televisiota, sähköjä, vesijohtoja, sisävessaa, jääkaappia, sähkökiuasta, Kekkosta, suihkulentokoneita, etelänlomia, lumettomia talvia, Sisu-pastilleja, energiapatukoita, Fun Light-mehua, lauantaimakkaraa, autoa, tietokonetta eikä avaruusrakettia! Eikä paljon muutakaan! Ainakaan meillä! Siitä huolimatta elettiin ja oltiin joskus jopa epähuomiossa onnellisia. Paitsi kyllä naapurille valitettiin, että nauriit ja perunat olivat päässeet itämään kellarissa tai peräti paleltumaan ja ulkohuussin istumatasosta oli katkennut pari lautaa ja takapuoleen tarttui tikkuja. Onneksi ei katkennut yht´äkkiä istuskellessa! 

Ei ollut lentänyt vielä Sputnikki eikä Laika-koira, kuu se vaan olla möllötti saavuttamattomissa   taivaan avaruudessa, ulkohuussiin menoa piti pitkittää viimeiseen hetkeen kovalla talvipakkasella, eikä porkkanapenkin kitkeminen ja pottumaan multaaminen maistuneet nuorelle ihmiselle. Oli kivempaa heilua kavereitten kanssa metsissä ja heitellä naapurikylän poikia kivillä. Eikä kunnanlääkärin tarvinnut yleensä laittaa kuin 4-6 tikkiä otsaan. Vähällä selvittiin paitsi silloin kun naapuri tavoitti kurkkimasta tyttärensä ikkunan takaa. Ei pystynyt istumaan pariin viikkoon.

Mutta kun miettii noita mieleenpalanneita juttuja, joita ei tuolloin ollut mutta on nyt, ja kaikkea muutakin mitä on nyt, niin ei oikein enää jaksa valittaa. Mutta muistella pitää kun oli päässyt unohtumaan. Ne kun on nuo asiat muuttuneet 50-60 vuoden aikana melkoisen isosti. Oli päässeet unohtumaan!

Ja jos jaksaa ajatella vielä pikkuisen pidemmälle takaperin, vaikka sata tai vähän ylikin vuotta, ovat tulleet moottorit, teollisuus, lentäminen ja monta muutakin asiaa. Mutta kun ihminen on elänyt paljon pidempään niin useiden satojen vuosien aikana vasta viimeinen sata on tuonut isosti uutta ja potkaissut ihmiskunnan vauhtiin. Se on aika hurja juttu jos tuota pysähtyy miettimään! 

Pohtikaapa, mitä seuraavat sata tai vain pelkästään 50 vuotta tuo meille ja jälkeläisillemme! Mutta älkää ahdistuko jos pelkäätte tulevaa! Tähtiguru Valtaoja sanoi, että ihminen on ajatteleva olento ja keksii kyllä ratkaisut jos ongelmia ilmaantuu. Niin on keksinyt aina tähänkin asti!

Vaalitaisto käy hurjana!

Kyllä en ole iloinen kun taas kaikki pas...n puhuminen on alkanut! Se ei poliitikko-olento ole mikään kiva ihminen kun aletaan tavoitella menestystä vaaliuurnilla. Ennen uurnan aukaisua sitä käydään huutelemassa härskejä herjoja niistä kavereista, joiden kanssa vietetään aikaa sovussa milloin Brysselissä ja milloin Arkadianmäellä tai Töölöntorilla tai Hakaniemen torilla tai Kolmen sepän patsaalla tai Kämpin baarissa. Sitä ollaan taas muutaman viikon ajan kuin pahimmat vihamiehet ja mikään toisen tekemä tai sanoma ei kelpaa ja on niin väärin ja pielessä että!

Täytyy olla poliitikko-olennolla omituinen mielenlaatu ja harmaa aivosolu kun huutelee semmoisia hävyttömiä toiselle ettei kohteella meinaa poskessa puna riittää. Eikä ole kaverin herjojen kuunteleminenkaan tavallisella perusaivolla varustetun hommaa. Olen jotenkin pyrkinyt hahmottamaan itseäni niin, että jos minulle puhuttaisiin tuollaisella poliitikkokielellä, olisin jo istumassa pahoinpitelystä pitkää kakkua. Mutta olisi kyllä puhujakin pitkällä sairaslomalla.

Ja kun tuntuu ettei mikään ole kaverilla mennyt oikein eikä mikään sanottu satu tämänpäivän maailman menoon. Hallituskaan ei ole tehnyt mitään oikein ja jos teki, teki sen päin p...ttä tai siis väärin. Jos me saatais päättää niin eihän me noin tehtäis, kuuluu opposition riveistä tai niiltä, jotka siirtyivät kesken vastuullisen puuhan oppositioon.

Olisiko opposition pitänyt sitten olla se toinen sitio? Ei siis oppo vaan se pää-sitio, joka on päättämässä. Olisi kait, mutta kun ei uskallus riittänyt ja tiesi ehkä ennakkoon ettei taito ja taju riittäisi. On helpompaa oleilla haukkujien osastolla! Se on ollut niin kivaa haukkua hallitusta ja samalla tietää itse mikä on oikein. Mutta eihän sitä oikeaa voi paljastaa kun kaveri saa kunnian. Sitä ei sovi paljastaa ettei itsekään kuitenkaan tiedä mitään sen paremmin.

Eli muistakaa kaikki äänestää vaaleissa ja tulkita oikein kuka puhuu puhdasta puppua ja kuka on viisas ja voisi osua oikeaan! Nämä tulevat vaalit ovat taas yksi askel kaikkiin tulevaisuuden oikeisiin vaaleihin. Tämän keväiset valitut menevät Arkadianmäelle miettimään meille uusia koukkuja ja ovat tietävinään entisiä paremmin.

On olemassa ihmiselle yksi perussääntö: "Jos et äänestä, et voi myöskään valittaa!" Siis muista äänestää ja osaltasi valita viisaita tekijöitä eduskuntaan, joka istuu lähivuodet evakossa Sibelius Akatemian tiloissa. Ja ovat jo vajaan vuoden kuluttua meidän kaikkien mielestä taas kerran huonompia kuin entiset päättäjät.

Se vaan on politiikka tuommoista eikä muuksi muutu! Niin kun se on nimittäin politiikkaa!

Selfie valtion kameralla

Viime aikoina on kuhinan kohteena olleet selfiet eli omakuvat. Niihin on insinööri kehittänyt oikein kepin, jolla kurotella kännykkäkameraa hieman käsivartta pidemmälle. Jossain museoissa on nuo kepit jopa kielletty ettei näyttelyn teokset vahingoittuisi. En ole vielä nähnyt enkä siis hankkinutkaan tuommoista keppiä.

Mutta nyt minulla on kokemusta tuosta uudesta tavasta ottaa omakuva eli selfie. Tosin keppi ei ollut omissa käsissäni. Kuvan laadusta en vielä tiedä. Se selvinnee lähiviikkojen kuluessa. Samalla selvinnee kuvan hintakin. Eli en osaa vielä sanoa olisiko tuommoinen keppi kannattanut ostaa omaksi vai käyttää kokeilemaani valtion palvelua.

Eilen suhaillessani mökkiämme kohti, otti valtion ystävällisesti tienvarteen laittama "selfiekeppi" minusta kuvan. Oletan kameran toiminnan liittyvän jotenkin ajoneuvoni matkanopeuteen. Onnekseni en tavoitellut mitään ennätysnopeuksia. Mutta pirteästi salama kuitenkin välähti! Saman se teki myös parille edelläni ajaneelle autolle. En ole aivan varma oliko kuvaajalla pikkupoikamainen harrastus kerätä rekisterinumeroita vai oliko asialla jokin syvempi merkitys?

Ainoa harmituksen aihe oli etten ollut tuolla hetkellä edustavimmillani. En ehtinyt hymyillä, joten ilmeeni kuvassa on muutaman tunnin ajomatkan jälkeen hieman yrmeä. En ollut ehtinyt mittavan tautirupeamani takia käydä parturissa, enkä ollut aamulla kammannut tukkaanikaan kunnolla. Onnesi olin ajanut edes parran. Eli jos kuvani julkaistaan esim. Kymmenen uutisissa tai Hesarin etusivulla tai jossain muussa valtakunnan mediassa, olen pahoillani etten ollut täysin kuosissa!

Kokemani perusteella ja tietämättä vielä oman selfieni kustannusta, suosittelen Teitä kuitenkin hankkimaan sellaisen oman selfiekepin! Se saattaa olla halvempi kuvausapuri. Mikäli kuitenkin otat riskin, muista kammata tukkasi ja hymyillä leveästi kun näet valtion selfiekepin!

Ja nyt kun on ison juhlan aika, toivotan kaikille

ILOISTA PÄÄSIÄISTÄ!