Ajokyvyn säilyminen ja liikenneturvallisuus

Mieltäni on askarruttanut jo jonkin aikaa autolla ajokyvyn heikkeneminen. Omat
ajomääräni ovat viime vuosina ratkaisevasti vähentyneet ja ajokertojen välit ovat pidentyneet. Muutaman kerran olen huomannut, kun ajotauko on ollut useamman viikon mittainen, että liikenteen huomioimisesta on kadonnut rutiini. Liikenteen rytmin oppimiseen on ollut oikein keskityttävä. Takanani on melkoisen mittava määrä onnekseni turvallisesti sujuneita kilometrejä. Toivottavasti niitä on vielä myös paljon edessäni.

Rytmin hämärtymisen ohella liikennöintiä haittaavia tekijöitä ovat olleet silmien muuttuneet näköarvot, päivänvalon määrä ja säätekijät. Toki väheksyä ei voi jatkuvasti lisääntynyttä liikenteen määrääkään. Vilkkaat risteykset ovat vaikeita huomiokyvyn kannalta. En enää lähde mielelläni iltahämärällä liikenteeseen. Silmälaseja on uusittava jatkuvasti tiheämmällä rytmillä. Kun ajomäärät ovat vähentyneet. olen myös huomannut, että liukkauden ennakoiminen ei tule enää selkärangasta niinkuin ennen.

Olen ollut erilaisten autojen ratissa jo yli 47 vuotta ja ajanut päivittäin melkein ammattiautoilijan kilometrejä. Viitatessani omaa ajokykyäni askarruttaviin asioihin, voi vain aavistaa minkälaisia "pommeja" teillämme liikkuu. Ajoneuvojen ratteja puristaa suunnaton määrä kuljettajia, joiden ajotaito ja kokemus on puutteellinen, rutiinia liikenteen rytmiin ei ole, aisteissa on puutteita, kännykkään puhutaan ajon aikana, mieltä askarruttaa jokin työ- tai muu "ikävä" asia jne.

Toivon, että meistä jokainen pohtisi hetkisen omaa kykyään turvalliseen liikennöintiin ja samalla varautuisi muihin liikenteen "pommeihin"!

TURVALLISTA MATKAA!

Pakenen pöpöä ja pyöräilen karkuun!

Meneillään on aika, jolloin ilma on sakeanaan köhivien ja niiskuttavien ihmisten mikroskooppisia jätöksiä. Olen parhaani mukaan koettanut väistellä niitä, mutta vielä on vaikea sanoa olenko onnistunut. Eilinen visiitti kaupungille antoi kurkkuuni epämiellyttäviä tuntoja. Kunhan ei vaan rassaisi muutenkin heikentynyttä kuntoani!

Tosin en ole vielä aikonut ilmoittautua New Yorkin enkä edes Helsinki City Maratonille. Elän kuitenkin vahvassa toivossa, että saisin kuntoani kohennetuksi aivan muuten vaan.

Viime lauantaina sai eräs toiveeni täyttymyksensä. Ostaa reuhautin uuden polkupyörän. Yritin muutaman viikon ajan metsästää sopivaa pyörää netistä ja soittelin myös vanhojen pyörien liikkeisiin. Varastot tuntuivat kuitenkin olevan tyhjillään. Kyläsaaren kierrätyskeskuksessa oli kyllä käytettyjä pyöriä röykkiöittäin, mutta toinen toistaan huonommassa hapessa.

Puhelu Greenbike-nimiseen (http://www.greenbike.fi/kpyorat.html) liikkeeseen Albertinkadulla toi kuitenkin tulosta. En tosin löytänyt vanhaa, mutta löysin edullisen uuden Crescentin.

Myyjän toteamukseen, että pyörä on pari vuotta vanhaa mallia, totesin ettei tuleva omistajakaan ole aivan viimeisintä mallia. Ja nyt odotellaan sitten uuden pyörän kanssa parempia kelejä ja selän luutumista!

Ei henno mennä enää montaa viikkoa kun saadaan hiiret korvalle ja kevätaurinko tiputtamaan räystäitä! Valmistaudu Sinäkin kevään tuloon sekä väistele pöpöt ja rasvaa pyörän laakerit!

Alla kuvia siitä mitä on muutaman kuukauden kuluttua odotettavissa! 

  

Rautaa naamassa ja kuvia ihossa

Tarkkavainen lukijani on varmaan huomannut ettei kynästäni meinaa nykyisellään irrota tekstiä! Huomio on melkoisen oikea. Kiirettä on pidellyt. Monella rintamalla! Eikä hitaasta päästäkään irtoa aivan mahdottomia. Vanha suomalainen sanalaskukin sanoo, että jos on lusikalla annettu, ei voi lapiolla vaatia.

Mutta siirrytäänpä päivän "epistolatekstiin"! Ajelin tuossa hetki sitten 10-ratikalla Helsingin keskustaan ja tuijottelin kanssamatkustajia. Silmiini sattui nuori tyttö, ehkä perikymppinen iältään. Hänellä oli molempien suupielten yläpuolella teräksen väriset nastat. Kuvittelen, että samantyyppisiä käytetään suun sisällä jos asennetaan irroitettava hammassilta. Mieleni teki mennä kysymään, mitä noihin kiinnitetään. Parta vaiko kuolapussi? Sain kuitenkin maltettua mieleni. En ymmärrä mitä ideaa on raudoittaa naamansa! Kenkäpohjien raudoittamisen minä kyllä ymmärrän määrätyssä tilanteessa.

No sitten oli aamun Hesarissa juttu ruotsalaisen jalkapallohirmun Zlatanin ihotatuoinneista. Kaverilla on ihossaan 50 nimeä. Olematta erityisen ivallinen haluan todeta, että joku voisi kertoa hänelle nykyaikaisista metodeista tallentaa nimiä. Luulisi hänellä olevan edes kännykkä ja siinä osoitteisto! Zlatanilla oli tosin asiassa jalompi tarkoitus eli kiinnittää maailman huomio nälänhätään. Se on toki tärkeä asia! En vaan ymmärrä tuota tapaa tehdä se! Kyllä kansa kuuntelisi Zlatanin puhettakin ja silloin nimet voisi lukea vaikka paperilla olevalta listalta.

Tapasin kesähelteellä vajaat 20 vuotta sitten työpaikallani  n. 80 vuotiaan naishenkilön. Tuo tapaaminen sai suhtautumiseni tatuointeja kohtaan jyrkän kielteiseksi . Naisen käsivarret ja muu hihattoman kesäpaidan ulkopuolella näkyvä iho oli täynnä erilaisia kuvia ja tekstejä. Tapaamishetkellämme nuo tatuoinnit olivat täysin mahdottomia tunnistaa eli aika oli syönyt sanoman.

Eli annetaan ihon kukkia ja kukoistaa omana itsenään! Jätetään metalli teknisiin laitteisiin ja väriaineet kuviin ja maalauksiin! Huolimatta vanhoillisesta kannastani annoin toki sijoittaa pikkuisen titaania selkärankaani! Sillä oli ryhtiäni parantava merkitys.

Kuva on otettu Helsingissä Lasipalatsin luota. Siinä esiintyvät oikealla takana harmaat Juho Kusti ja Alli sekä etualalla värikkäät kiinalaiset terrakotta-armeijaa markeeraavat patsaat.

Kivikova jalka eli krampi rassaa

Viime viikolla se sitten iski vanhan jalkaan. Kahtena eri yönä tai pikemminkin aamuna klo 4:n jälkeen tuli tärsky. Ensimmäisellä kerralla tuska katkaisi uneni kesken mitä kauneimman kahden ihmisen välillä meneillään olevan tapahtuman ja toisella kerralla juuri kun olin saanut pestin James Bondin tuuraajana ja saamaisillani kansainvälisen roiston kiikkiin Aston Martinillani Roomassa Colosseumin lähellä. Tuska ei sallinut minun edes ensin paheksua yöfilmien keskeytyksiä.

Vaikeroiden kierähdin sängystäni lattialle ja ulisin tuskissani satimeen joutuneen nuoren suden lailla. Yritin samalla hivellä tuskan viiltämää kivikovaa pohjelihasta. Se ei kuitenkaan äärimmäisen kivun vuoksi onnistunut. Koetin nousta seisomaan voidakseni paremmin paineistaa jalkalihastani. Se oli myös tuhoon tuomittua. Apua ei ollut tarjolla! Mietin tuskissani, että näinkö kaikki loppuu! Olisin halunnut nähdä molemmat unet loppuun

Muutamien kymmenien sekunttien, jotka tuntuivat tunneilta, kuluttua pääsin raahautumaan seiniä myöten pilleripatterin ääreen. Valittuani kovinta kamaa, mitä helsinkiläiset apteekit olivat tarjoneet reseptiä vastaan, sain pureksittua apuaineita. Lattialla maaten tuoliasennossa eli jalat ylhäällä, kipu hellitti hieman.

Hellän unen jälkeinen kipu kesti lähes vuorokauden ja vei päiväksi kävelykyvyn. Bondin juttu laukesi muutamassa tunnissa, mutta siinäkin kipu oli seurana myöhäisiltaan. Päivät olivat silkkaa tuskaa! Onnekseni tuskapäivien välissä minulla oli jo 3 kuukautta aiemmin määrätty seurantakäynti lääkärissä selän titaani-istutusten takia.

Kramppien pääteltiin johtuneen kuitenkin perinteisistä syistä eli suolan puutteesta, liian vähäisestä nesteen saannista sekä magnesiumin puutteesta. Kaikki vaikuttikin perin loogisilta syiltä ja jäljet johtivat sylttytehtaalle. Olen syönyt liian terveellisesti eli vähäsuolaista, vähärasvaista jne. ravintoa. Eli terveellinen tekikin sairaaksi. Elämäni on ollut maltillista selkävaivojen kanssa parin vuoden ajan ja kropan rasittaminen myös sen mukaista.

Korjasin tapani! Vedin suolaa ja nestettä mutta en lusikalla enkä panimotuotteita. Ostin purkin magnesiumia ja napsin nappeja päivittäin. Ja se auttoi! Ei ole kramppaillut  eikä kipuillut! Homma pelaa ja lopultakin pääsen lääkärin luvalla taas pyörän selkään, kunto- ja oikean! No selän luutuminen leikkauksen jälkeen on edelleen kesken ja se rajoittaa hieman riehumista. Odotan kuitenkin, että unessa Bondin pestini jatkuisi ja siinä yrittäisin säästää selkääni ja luottaa silkkaan agentin koulutukseen!

Hoida Sinäkin itseäsi riittävällä suolalla ja nesteytyksellä (vedellä, ei oluella!)!

Elämäni kulinaariset nautinnot Osa 2

ja nyt se jatkuu ...

Erilaiset enemmän tai vähemmän asiaa tuntevat tahot ovat minuakin opastaneet milloin terveyttä edistävään tai rajoittavaan ruuan kanssa pelaamiseen. Eikä siinä kaikki vaan sitten on pitänyt rääkätä kroppaa kaiken maailman harrastuksilla.

Siinäpä on sitten pitänyt riehua pitkin maita ja metsiä milloin minkäkin kepin tai pallon tai hiihtimen kanssa. Olen hakannut palloa seiniin, kiekkoa pitkin laitoja, lyönyt mailakepillä palloa, yrittänyt osua pallolla verkkorenkaaseen, työnnellyt rautapalloa tai lyönyt sulkatussua verkon yli, viskellyt limppua pitkin kenttää, kiertänyt kalkilla merkittyä ympyrää eri pituisesti, heittänyt keppiä, juossut kepin kanssa ja ilman riu’un yli, hyppinyt aitojen yli paitsi kerran. Silloin en päässyt kun housun takamus tarttui piikkilankaan ja haulikko laukesi turpeeseen. No saipahan naapuri säikähtäneistä lehmistään suoraan voita kun ne juoksivat utareet heiluen pakoon. Olin silloin sorsajahdissa. Eli on tehty vaikka mitä kunnon hyväksi! Omaksi! Ei lehmien eikä sorsien!

Ja mitäpä tuosta riehumisesta on ollut apua ruoka-asioihini? Ei muuta kuin suuremman riehumisen aikaan on paino noussut vain pari kiloa. Muulloin hieman enemmän. Minulta on koko pienen ikäni ajan yritetty kieltää makkaranautinto, jolla sain nuorempana pidettyä kroppani sopivassa tasapainossa. Vyössä oli silloin aina käytössä sama tuttu reikä ja olkaimet olivat samassa säädössä vuosikausia. Ei tarvinnut jatkuvasti lisätä reikiä tai pituutta.

Pitkään pärjäsin pelkästään kulutuspuolella. Eli valmista ilmestyi nenän alle milloin kaupan hyllystä, milloin ravintolan tarjoilijalta ja milloin kotona, arvaatte kyllä keneltä. Elämä oli mukavaa, helppoa ja nautittavaa kunnes eräänä päivänä minut kutsuttiin piirikunnalliseen leipomiskilpailuun. Ennakkoon ilmoitettiin yhtenä tehtävänä on kääretortun leipominen.

Tuosta alkoi ahdistus, puristus ja tuska! Pillereillä (Xylimax EucaMenthol)  pääsin pahimmista ahdistuksen tunnoista ja pääsin tutustumaan aiheeseen. Enhän minä oikeasti ollut ahdistunut! Minulla oli ollut juuri muutenkin tarvetta itkeä muutama seuraava päivä ja valvoa öitä. Ja vatsatuskia minulle olisi varmaan tullut näihin aikoihin muutenkin. Ja käsieni vapina oli varmaan ollut jo vuosia tulollaan. Kaikki nuo oireet saattoivat kuitenkin olla ennakoivaa kääretorttuallergiaa.

Ilkeät kielet ovat käyttäneet sanontaa, että ”lahjattomat ne vaan harjoittelee”. Haluan tässä yhteydessä painottaa, että en harjoitellut kahta kuukautta vaan tein ainoastaan kemiallisia kokeita löytääkseni terveyden ja makumaailman kannalta optimaalisen aineyhdistelmän kääretorttuuni.

Kokeiluistani haluan mainita sen verran, että ei ollut minun syyni ettei uuni aina toiminut tai raaka-aineissa oli lähes aina jotain vikaa. Kyllä on tuotteiden laatu nykyään huonoa! Enkä ymmärrä miksi torttu paistui joskus liian tummaksi? Ja kyllä makea korppukin on aina hyvää syötävää! Luulin, että ainoastaan uunin ylä-, ala- tai keskitaso lasketaan ja lämmössä ajetaan aina täysillä. Eihän Valtteri Bottaskaan aja formulaa puolikaasulla! Ja keittiö olisi pitänyt muutenkin maalata ja uuni uusia!

Mutta todettakoon lopuksi, että kyllä sokea kukkokin joskus löytää jyvän! Ellei itse, niin tarjoiltuna! Kisan loppukommenttina mainittakoon vaatimattoman näköisen torttuni sijoittuneen parhaaseen makuryhmään. Eli kokeiluni onnistuivat vaatimattoman visuaalisuuden alla!

Lopuksi haluan mainita, että toistaiseksi en kääretorttua syö!

 Keskimmäisen tunnustan omakseni.

Elämäni kulinaariset nautinnot Osa 1

Olen kiertänyt eläissäni paljon  tahkoa. Mm. mummolassani oli todella helpolla kierrettävä tahko. Sen pystyi kiertämään aika mukavasti kun kulki liiterin ja navetan takaa. Silloin isoisä ei päässyt näkemään ja pääsin pyörittämisen pälkähästä. Aikuisemmalla iällä olen joutunut sitten useamminkin tahkonkiertoon. Huonojen jalkojen takia en ole useinkaan päässyt enää karkuun.

Kiinnostukseni ruokaan on ollut vahvan myötäsyntyistä. Sen puute aiheutti suuria tunteita minulle jo kapaloiässä. Kiinteämpään ruokaan siirryin jo alle vuoden iässä haikaillen sitä edeltäneen ajan herkkuja. Noin reilun 3 vuoden iässä ruokasidonnaisuuteni vahvat ensi merkit havaittiin vatsatyrän myötä. Aihetta kuitenkin hillittiin lääketieteellisin toimin.

Vasta kouluiässä pääsin lähemmäksi varsinaisia kulinaarisia sfäärejä. Tutustuin tuolloin lauantaimakkaraan. Se herätti minussa voimakkaita tuntoja ja siitä voidaan sanoa kulinaarisen heräämiseni alkaneen. Tuolloin ratkesi myös suhteeni ohrapuuroon ja maksalaatikkoon. Herkistyneet  makuaistini eivät tunnistaneet sielunyhteyttä mainittuihin tuotteisiin. Ja tunne on jatkunut ennallaan nykypäiviin saakka.

Vuosien vieriessä suhteeni makkaraan laajeni ja syventyi myös lenkkimakkaraan ja jopa muihinkin näpyttömiin makkaratuotteisiin. Kiinnostukseni ihannoimiini tuotteisiin koki lievän kolauksen vierailullani HK:n makkaratehtaalle. Tuota tunnetta kesti lukuisia vuosia. Mutta luontaiset kykyni eli huono muistini palautti suhteeni makkaratuotteisiin sittemmin ennalleen jalostaen sitä edelleen.

Senioriaikani lähentyessä siirryin testaamaan kokolihatuotteita, pääosin ohuen ohuita kinkkuleikkeleitä. Terveydenhuollon puuttuminen kuluttamieni lempituotteitten määrään asetti kuitenkin merkittäviä rajoituksia nautintoihini.

Edellä kuvattu kulinaristinen elämäntapani on pitänyt myös vahvasti sisällään erilaiset leipätuotteet, runsaasti voita sekä aamuisen kaurapuuron. Tässä tekstissäni mainitut tuotteet olisivat riittäneet aivan loistavasti elämäni ehtooseen saakka, mutta terveyskeskushenkilöstön julma asiaan puuttuminen sotki suunnitelmani.

Olen sittemmin joutunut syömään monenlaista vihreää. Taisin jopa puraista kerran hädissäni vihreää tussiakin. Olen syönyt myös 6 kertaa päivässä monenlaisesta ruokaisasta ympyrästä, joissa on ollut ravintoa monin määrin. Johonkin kellonaikaan syömistä on ollut hieman vähemmän ja johonkin enemmän mutta lähes aina vähintään 6 kertaa päivässä. Itse olen pitänyt tuota ehdottomana minimi määränä ja se on ollut "vankan" varteni salaisuus.

Jatkuu ...

Leipurimestari Pullana Savossa

Jopa jouduinkin tammikuun lopulla hankalaan tilanteeseen! En ollut juurikaan huolissani huomisesta kun sain eräänä lokakuun päivänä kutsun osallistua Koko Suomi leipoo-kisaa mukailevaan paikalliskilpailuun Savon suunnalla. Joulukuun alussa varmistui kilpailupäiväksi tammikuun 24. päivä. Tuokaan ei vielä minua pahemmin rassannut!

Mutta kun päästiin loppiaiseen, muistui kutsu mieleeni ja alkoi tuskan hiki kihota otsalleni. En ollut eläissäni juurikaan harrastanut leipomista. Olen ollut aina enemmänkin kulutuspuolen ihmisiä. Nyt oli kuitenkin kohta tosi kyseessä! Eikä miehinen kanttini sallinut antaa periksi. Sitä paitsi kutsujataho olisi nähnyt verukkeitteni läpi ja todennut kaikki selitykset keksityiksi.

Kun kisan päivämäärä tiedotettiin, kerrottiin kutsutuille kisailijoille ainoastaan yhden tehtävän sisältö. Tehtävänä olisi kääretortun leipominen omalla reseptillä. Ainekset piti tuoda paikalle mukana eikä muuta saanut valmistella etukäteen kuin korkeintaan hillot jos semmoisia aikoi käyttää tortussa. Kilpailun muut tehtävät olivat tv-kilpailun tapaan salaisia.

Niinpä meillä kotona alkoi uuni hehkua kuumana loppiaisen jälkeen. Keittiön tasoilla leivontatarvikkeiden seassa olivat läppärin ja iPadin näytöt täynnä toinen toistaan herkullisempien kääretorttujen reseptejä. Muutaman päivän kuluessa kääretortun aineksia oli levinnyt pitkin tietovehkeitten näyttöjäkin. Välillä pyyhin näyttöjä leivontaliinalla ja välillä peittelin sillä milloin mitäkin. Internetin mahtavan kotimaisen ja ulkomaisen tarjonnan joukosta löytyi lopulta suunta, jota päätin noudattaa. Suunnan valintaan vaikuttivat kokeilut useimmilla erilaisilla pohjilla ja täytteillä. Perheemme päivittäinen ravinto koostuikin noina harjoitteluviikkoina pelkästään erilaisista kääretortuista. Siinä pääsi terveellisen ruokailun ravintoympyrät unohtumaan.

Lopulliseksi kilpailutuotteeksi valitsin suklaisen kääretortun, joka onnistuikin heti parilla ensimmäisellä kerralla loistavasti. Lopulta seurasi viimeiset viritykset ja pari torttua vielä ennen tosikoitosta. Ja kuten voi arvata, ne menivät totaalisen pieleen! Olin jo valmiiksi luopunut menestystoiveistani matkalla jauhopusseineni Savoon. Virittelin muististani viimeisen onnistuneen tortun reseptin läppärilleni, jolla tallensin sen pilvipalveluun modernin reissaavan leipurin tavoin.

Kilpailusta en juuri voi kertoa muuta kuin ensimmäisen yllätystehtävän, juustosarvien, tuotoksena sain aikaiseksi epämääräisiä mustia, suoria, vähän juustoisia pötköjä. Sarvesta niissä ei ollut merkkiäkään, juustot unohtuivat sisältä ja päältä sekä uuni oli tietenkin kiertoilmalla, joten väriäkin tuli tuplaten vaadittavaan nähden. Niillä ei siis pisteitä herunut!

Kääretorttushow olikin jo juttu sinällään. Levitettyäni leivonta-aineeni ja välineet pöydälle avasin rehvakkaasti iPadin ottaakseni reseptin esiin. Mutta ainoa pilvipalvelu, joka löytyi, oli musta pilvi mielessäni. Reseptini oli kadonnut maailman tuuliin ilmeisesti sählättyäni hermostuneena sen tallentamisessa. 

Päätin onnistua siis ilman sitä! Keskityin hommaan niin, että leipuria haastattelemaan tullut kilpailun juontaja pakeni mikrofoninsa kanssa luotani pelonsekaisin tuntein. Hän oli todennut, että riski saada kaulimesta otsaansa hermostuneelta kilpailijalta on kohtalaisen suuri. Ähräsin torttuani yksin unohtaen kaiken ympärilläni ja keskityin muistelemaan suklaisen herkkuni kokoonpano-ohjetta. Muistikuvani tortun syntyyn liittyneistä tapahtumista eivät tallentuneet hikisen kokkihattuni alle, mutta lopulta tuomareiden pöydällä oli karpalohillolla päällystetty appelsiininen suklaaherkkuni.

Tuomaroinnin tulosten odottelu oli minulle pelkkää kauhua! Mutta lopputulemana oli loistavien ja äärettömän ammattitaitoisten tuomareiden lausuma: Sinun torttusi tuli toiseksi, mutta oli parhaan makuinen! En viitsinyt esittää enää minkäänlaista vastalausetta saamatta jääneestä ykkössijasta vaikka mielestäni tumma pelkistetty ulkonäkökin olisi vaatinut maininnan. Olin ylittänyt ja alittanut ja vaikka mitä itseni suhteen! Minussa oli pilkistämässä pieni jauhopeukalo!

Kilpailun päätteeksi saimme maistella kannustusjoukkojen kanssa kaikkia kahdeksaa kääretorttua. Emme kadehtineet tuomareiden työtä koska kaikki kääretortut olivat äärettömän kauniita ja herkullisia. 

Oikealla on 3 parasta kääretorttua, joista omani on keskellä.

Tässä yhteydessä haluan mainita painokkaasti, ettei perheessämme toistaiseksi syödä kääretorttua emmekä toivo sellaista tarjottavan kyläilypaikoissammekaan!

Muistakaa harrastaa leipomista, mutta tehkää mieluiten jotain muuta kuin kääretorttua!