Lopultakin reput eli laukut saatiin pakattua. Henkilökohtainen varustus oli lentolaukun poikanen (ei siis täysikokoinen) ja pieni olkalaukku. Sitten tietenkin se litran pussi nesteille ja voiteille. Pirskatti, kun huomasin sitä täyttä pussia katsoessani, että siinähän oli entisaikaisen kemikaliokaupan perusvarasto. Osalla niistä olisi varustanut apteekin pienen sivulääkekaapin. Kunhan nuo on käytetty, on todella rasvainen olo.
Ennen kentälle lähtemistä oli tarkistettava vielä mukana olevat varusteet ja pukeutuminen. Silloin koittikin hikisin homma, lentosukkien pukeminen jalkoihin. Että voikin olla hankala homma! Polvisukkia en ole juuri käyttänyt 50-luvun alun polvihousuaikojen jälkeen. Sama tilanne on puristavien vaatekappaleiden kanssa, vaikka vuosikymmenten saatossa vaatteeni ovat kutistuneet jatkuvasti. Siitä taas syytän nykyaikaisia pesuaineita. Ei olisi mäntysuopa kyllä tehnyt tuota. Painotan, että en ole lihonut, ainakaan paljon, en ainakaan kymmeniä kiloja, en ainakaan useita.
Matkueemme (koska mukana on myös naishenkilöitä on matkue, muutoin olisin käyttänyt pelkästä miesryhmästä termiä retkue) käsittäessä useampia henkilöitä, päätimme siirtyä kentälle mittariautolla. Finnairin vaatimat toimet oli hoidettu ennakkoon netissä, joten kentällä mentiin suoraan turvatarkastukseen. Koska minua vaivaa jo ikätekijä, niin sähläsin siinä tietenkin. Kaikki valot välkkyivät ja pillit huusivat, kun olin unohtanut kellon ranteeseen ja kameran reppuun. Siinä sitten seisoin jalat ja kädet levällään tarkastettavana ja toinen virkailija juoksutti matkalaukkuni uudelleen läpivalaisuun. En osannut edes hävetä tällainen kun olen ja housutkaan eivät pudonneet, vaikka vyö oli otettu pois.
Kaikki menikin taas hetken kohtalaisen hyvin, kunnes saavuttiin lähtöportille. Sitä ennen ehdittiin ryystää muutama kupillinen kahvia ja pari lasillista Zero Coca Colaa, kun meikävanhus ei saa enää koskea vahvempiin aineisiin. No lähtöportilla se nykymatkustamisen tuska alkoi. Passi, koronapassi, tuore koronatestitodistus, Portugalin olinpaikkatodistus ja Finnairin lähtöselvityskortti oli kaivettava näkyville. Niitä oli paperilla ja kännykässä, kaikki onnelisesti hukassa. Olihan se varsinaista säheltämistä. Mutta suurin sähellys aiheutui, kun ne muut parisataa matkustajaa etsi omia lappusiaan. Seurauksena oli lähdön myöhästyminen kolmella vartilla.
Sitten istuttiinkin ahtaasti 5 tuntia hengityssuoja kasvoilla koneessa. Jalkoja heiluteltiin, vessaan käveltiin ainakin sata metriä ja jonotettiin, vettä lipitettiin ja tuntemattoman naapuripenkkiläisen kanssa jutusteltiin maailman asiat kuntoon. Lissabonissa olikin sitten taattu lomalaisen lempisää, vesisade. Päättynyt viikko oli taksikuljettajan mukaan ollut aurinkoinen ja jopa liki helteinen. Nyt olikin luvassa viikoksi vesisadetta ja ukkosta, mutta ollaanhan sitä sentään etelässä - vai ollaanko? Mutta kotona kyllä näkyisi ikkunassa taloyhtiön pihamänty, täällä näkyy vastapäinen talo ja onneksi pari puuta. Kumpi parempi? Ehkä vaihteen vuoksi tämänpäiväinen.
Kohta on lähdettävä kylille katselemaan sateensuojan alla maisemia. Vaikuttaa olevan aika iso kirkonkylä, mutta onneksi Uber-kyyti on helppoa ja edullista. Illalla näkyi runsaasti erilaisia jouluvaloja ympäriinsä. Niitä on lähdettävä etsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti