Muistatko...?

Tuli mieleeni täräyttää nuorille ja vähän vanhemmillekin muistoja Pohjolasta tai siis pikemminkin nuoruudestani 1950-luvulla. Yrittäkää tuosta päätellä ikäni sekä arvailla miten ja mistä hauraan vanhuksen roolini on kehittynyt! Postaukseni keskittyy muutamaan perusjuttuun, joita ei tuolloin ollut vielä saatavilla jokaisessa kodissa. Olen varmaan valittanut näistä ennenkin, mutta kertaaminen ei ole koskaan vahingoittanut ketään. Paitsi minun kenkiäni, joihin iskin kokonaista kolme kertaa pilkkoakseni polttopuita kirveellä. Onneksi tuon ajan kengät kestivät tylsän kirveen terän paremmin kuin nykyiset höpökengät.

Perusjuttu, josta aloitan on tietenkin valo. Ei ollut kotona sähköä, muulloin kuin ukonilmalla, jolloin joka puolella säkenöi ja oli mahdoton meteli. Elettiin aikaa, jolloin kynttilä oli kova sana tai pikemminkin pehmeä "valolaite". Kyllä oli sitten jossain vaiheessa Petromax, Tilley ja Hasakki (oik. Hasag), mutta niitä ennen oli öljylamppu ja ainainen öljyn puute. Häveliäisyyteni ja hyvät tavat estävät kirjoittamasta tähän kotiväen kommentteja, kun Tilleyn sukka kärähti. Uuden sukan hankinta oli työn takana ja vaati rahaa, jota ei tahtonut tuohon aikaan juurikaan olla.

 Kuva by Copilot

Öljyasia muistuttaa muuten aiheeltaan paljolti tämän päivän tilannetta maailman huoltoasemilla. Meillä oli vaan tarve litroissa paljon pienempi, mutta puute oli luonteeltaan aika samanlainen. Niin se vaan lopulta hiipi sähkö ja sen avulla valo meidänkin kylään. Kylän keskiristeykseen tuli oikein valopylväs ja sen latvaan yksi lamppu, liekö ollut 10- tai jopa 25-wattinen. Ei se kyllä valaissut juuri mitään muuta kuin tolpan yläpäätä, mutta risteykseen johtavia kolmea tietä kulkevat osasivat suunnistaa tuota valoa kohti.

Toinen perusjuttu oli radio. Televisiosta en kirjoita tässä mitään, sillä se vielä odotti tuloaan meille pohjoiseen. Kylälle harvakseltaan saapuneissa sanomalehdissä kerrottiin radiosta, josta kuului puhetta ja soitantaa. Ei ollut meillä vielä sen aika, kun sähkökin oli hakusessa. Mutta isoisä oli entisenä armeijan radistina hankkinut kideradion eli kitukan. Sitä varjeltiin uuninpankolla ja siihen ei koskettu kuin isoisä itse iltauutisten aikaan. Laite oli pienen rasian kokoinen ja siinä oli korvaan laitettava pieni kuuloke. Sieltä sitten kuului enimmäkseen suhinaa ja rätinää ja välillä jopa ymmärrettävää puhettakin. Mutta ei me muu perhe saatu kuin hyvin, hyvin harvoin malliksi pitää korvalla tuota maagista kuuloketta. 

 Kuva by Copilot

Tuossa edellä pari esimerkkiä siitä, millä värkeillä meikävanhus on taaperruksensa aloittanut. Paljon olisi kirjoitettavaa puhelimista, televisiosta ja tietokoneista, mutta taidan jättää homman jonnekin tuleviin postauksiin.

Ei olisi tuolloin arvannut mihin tämä maailma kehittyy. En ole kyllä ensimmäisenä sanomassa, että kyllä kaikki oli ennen paremmin! Minulla oli kerran ilo päästä kuuntelemaan professori Esko Valtaojaa ja hänkin oli samaa mieltä kanssani tuosta paremmuudesta. On muuten selväsanainen mies ja osaa kertoa meikäläisellekin ymmärrettävällä tavalla maailman asioista!

Muistelkaa tekin, mutta älkää uneksiko ainakaan yhtään vanhojen asioiden paluusta, joista edellä kerroin. Joku totesi jossain yhteydessä, että totuus lienee jossain puolitiessä. Tiedä häntä!

PS. Kaivakaa esiin villahousut, rukkaset ja karvahatut, kohta viilenee ulkona!

Lux Helsinki 2017 ja kaikki valo on hienoa

On se vaan valo hieno keksintö! Sitä kun on vielä olemassa niin monenlaistakin. On sitä semmoinen taivaan valo, johon esivaltakaan ei voi vaikuttaa, ja on semmoinen valo, jonka Airam laittoi aikoinaan lasipalloon.

Ulkovaloista parhaita ovat minusta juhannusillan valo kesällä ja hankivalo talven kylmillä lumikeleillä. Molempien osalta toki edellytetään, että valo pääsee pihalle asti. Jos se jää pilven taakse, ei siitä kovin kannata hillua riemusta. Tässä asiassa ei riitä pelkkä tietoisuus, vaan on se päästävä itse näkemään.

Sitten on se valon sarja, johon kuuluvat päre-, kynttilä- öljy-, kaasu-, hehku- jne. valot. Joku purskausvalokin on kuulemma olemassa. Niitä on keksinyt aikojen saatossa milloin kukin valopäinen yksilö. Mutta Airamia me ennen poltettiin aina sen jälkeen kun isä kantoi Hasakin ja öljylampun ulkovaraston ylähyllylle ja evästi, ettei kakarat sitten niihin koske. Noilla alkuaikojen valovehkeillä on moni koti tai kodinomainen paikka siirtynyt savuna taivasten suuntaan ison tulen avustamana. Ja se on ollut ikävä se!

No hehkutin tuossa suhdettani valoon, mutta totean rehellisyyden nimissä viihtyväni myös hämyisässä valaistuksessa, josta kotihengetär minua joskus moittii. Hän toimii kodissamme valojen sytytysryhmässä ja minä puolestani sammutusryhmässä. Siinä ne usein, etenkin illat, kuluvat katkaisijoita napsutellessa.

Meni vähän pitkäksi tuo juonto-osio, mutta varsinainen asiani oli viime viikonlopun tienoilla Helsingin Senaatintorin ja Kauppatorin tienoon vallannut valofestivaali nimeltään Lux Helsinki. Sinne olikin saanut suunnitteluihminen haalia melkoisen määrän Airamin tai jonkun muun valmistajan lamppuja taiteensa luomiseen. Värejäkin oli tarjolla monenmoisia. Ja valo liikkui milloin ikkunanpieliä pitkin, kuten Gutsetin pääkonttorin seinillä, ja milloin se taas valui "vetenä"  Hallituskadun päässä talon seinää myöten.

Olin suorastaan iloinen tajuttuani käydä katsomassa tuota spektaakkelimaista festivaalia! Jos tuommoinen tulee ensi vuonnakin meidän kylälle - olen tikkana paikalla! Laitan tuohon alle otoksia Luxista, niin saatte Tekin maistiaisia.