Oli jälleen kerran kuontalo kasvanut kohtuuttomiin mittoihin ja parisen kuukautta kulunut edellisestä kerimiskerrasta. Olivat pääkarvat valehtelematta pitkät, vaikka ei niihin vielä aivan kompastunut. Mutta sen sanon, että korvalehteä jo kutittivat ja se ei ole mikään kiva tunne. Oli siis armoton tarve löytää parturi.
Nykyäänhän niitä on kaupungeissa ja isommissa kylissäkin vähintään pari joka korttelissa. Tosin liikkeiden nimet vaativat välillä sanakirjaa ja ovat muutenkin outoja, kuten hiussalonki, kampaamo, hyvinvointikeskus, Total Care & Welfare, hoivasalonki, ripsien pidentämö, kynsistudio, hiushoitola, Nail&Hair, kokonaisvaltainen hoivakeskus ja vaikka mikä. Se, että leikataanko siellä hiuksia, selviää vasta tuulikaapissa, kun katsoo näkyykö lattialla karvoja. Jos ei näy, vaan neitohenkilön käsissä on joku viila, suti tai muu tukanleikkuuseen soveltumaton väline, poistun nopeasti paikalta. Jos näkyy, niin astun sisään ja kysyn.
Liki poikkeuksetta vastaus kysymykseeni on, että juuri nyt on kaikki ajat varattu tai muutaman tunnin kuluttua olisi lyhyt aika vapaana tai koko viikko on nyt täynnä tai ei valitettavasti ole aikoja tai teemme ainoastaan naisten hiuksia tai minulla on juuri värjäys kesken tai valmistelen juuri permanenttia. Ja silloin minua ketuttaa koko karvasysteemi!
Lähdin tuossa muutama aika sitten Savonlinnan keskustaan kyselemään leikkuuta. Oli se vaan tuskien taival ja mittaa reilu pari kilometriä kävellen. Siis pituutta kävelymatkalla, ei tukalla. Kävelin keskustan toisesta reunasta toiseen reunaan arvuutellen liikkeitten nimistä parturileikkuun mahdollisuutta. Kävin seitsemässä paikassa saaden noita edellä mainitsemiani vastauksia. Jokaisessa paikassa oli muuten karvoja lattialla. Kahdeksannessa paikassa minua onnisti. Oli kokenut parturirouva, mahdollisesti gramofoonin neulalla rokotettu, ilman asiakasta.
Pääsin tukanleikkuuseen ja kuulemaan runsaasti monenlaista paikallista asiaa yhdestä jos toisestakin aiheesta. Kiirekin jo poltteli minua työkavereitten odotellessa työmaalla remonttia jatkamaan. Lopulta päästiin loppuhuipentumaan. Latvojani taivuteltiin piippaussaksilla elämäni ensimmäisen kerran. Jotain geeliäkin lyhentyneeseen kuontaloon hierottiin ja hienosti muotoiltiin. Yritin selittää, että minulla on edessä reilu kilometrin paluumatka helteessä kävellen ja tukallani on tapana hikoontua viiden minuutin jälkeen muodottomaksi ja taas pesua kaipaavaksi. Siinä ei selittelyt auttaneet, vaan koko hoito oli käytävä läpi ja jutut kuunneltava, vaikka paljon juttua jäi ensi kerraksikin.
Voi olla, että minunkin on taivuttava maailman tapoihin ja ensi kerralla varattava aika voidakseni, tuppisuuparturin käsitellessä hentoja hiuksiani, lukea rauhassa ikivanhaa, satojen sormien rasvoittamaa Tekniikan Maailmaa, jossa kerrotaan Ameriikassa keksityn joku uusi kulkupeli nimeltään T-mallin Foorti. Lukemista tietenkin elävöittää peilipöydällä olevat silmälasini, josta syystä näen lehdestä vain isommat kuvat enkä tekstiä juuri ollenkaan, mutta olen lukevinani ja nautin hiljaa pääni käsittelystä toivoen sen jatkuvan ainakin pari tuntia.
Miksi heitä on niin paljon, eikä leikkuuseen pääse kuitenkaan? Miksi minua aina kiusataan? Ja miksen muka saa leikata päätäni kaljuksi (hengettären määräämä kielto)? Olihan Yul Brynnerkin kalju ja komea! Minäkin olisin (huoh!) no ainakin kalju! Enkä sitten varaisi enää ikinä aikaa, vaan ajaisin pään aina Philipsillä sileäksi! Ai niin, silloin ei kukaan hipelöisi hellin käsin päätäni.
