Mitenkö se aika nyt kuluu?

Ollessani vielä työelämässä ihmettelin, kun eläkkeelle jääneet valittivat kiireitään. Kun heidät oli lähes poikkeuksetta tavoittanut työssään, niin eläkkeellä ei heitä tavoittanut niin sitten millään. Heillä oli kaikenlaisia harrastuksia ja piti kyläillä ja piti käydä tutustumassa milloin mihinkin. Piti mennä ja tulla ja tehdä ja oli vaan kiirettä ja vaikka mitä.

Itsellä on nykyään hieman samanlainen olo. Kun omalle kohdalle sattui näinä viikkoina melkoisesti joutavaa aikaa kotona vietettäväksi, aika kuluu kuin siivillä. Hyvä, että aamulla kerkiää herätä, kun on jo taas puoliyö ja nukkuma-aika. Päivät katoavat, eikä jää oikein mitään näkyvää jälkeä hereilläolosta.

Päivät täyttävät
- televisio, melkoinen osa uusintoja, joista ei muista, että ovat uusintoja, kun ohjelman nimikään ei kuulosta tutulta, kun katsoo ohjelmaa puoli tuntia, alkaa mieleen palautua edellisen katsomiskerran tapahtumat eli uusintahan se on, sama saksalainen, tanskalainen, norjalainen, islantilainen, englantilainen, jne tai suomalaisen sarjan jonkin vuosia sitten nähdyn uusinta
- netti, ensin on tutkittava selaimeen tallennetuilta sivuilta tautien kehitystilastot, uudet ohjeet, mitä Trumppi on nyt keksinyt ja ketä hän nyt syyttää, Youtubesta on tsekattava muutama kiinnostava video, sähköpostit on luettava ja joihinkin vastattavakin, Tilannehuone ja maanjäristykset on tsekattava
- lehtien lukeminen, Helsingin Sanomat on selattava läpi (diginä), nettiversiot Iltasanomista ja Iltalehdestä on selattava eli pääasiassa niiden eniten luetut jutut, kun muita ei oikein jaksa, parasta on se, ettei urheilua tarvitse seurata, kun sitä ei ole, jos sattuu muu joutava hetki, niin tsekkaan Helmetin eMagz-aikakausilehtiä, paitsi en ole viime viikkoina ehtinyt
- kirjojen lukeminen, Elisa Kirja-sovelluksen vajaat sata lukematonta kirjaa odottaa iPadilla vuoroaan, ainakin 4 kirjaa on kesken, enkä muista yhtään niiden alkusivuista, eli alusta on alettava sitten taas kun...
- ukulele, kurssi loppui ja niin taisi loppua innostuskin, rämpyttelin reilua kymmentä biisiä aamupäivisin ja iltapäivisin, mutta nyt sekin loppui, ilmeisesti formulamainen innostukseni asiaan kuin asiaan, muuttui Zetorimaiseksi harvaiskuiseksi innostukseksi, kunhan saisin koneeni vielä joskus käyntiin
- pääsiäissiivous, kaappien järjestäminen, tuossa pari puuhaa, joille olen äärimmäisen allerginen, olen kuitenkin voimaton ja vailla äänioikeutta, kun noihin puuhiin pitää alkaa
- muutakin on, roskia pitää viedä, kaupassa käväistä henkeä pidellen ja kinttaat kädessä ja kaikenlaista muuta.

Onko tuossa nyt jotain hankalaa? Tekeekö mieli liikkumaan?

- ei ole hankalaa, on samaa mitä muutenkin päivät, ei muista miköä viikonpäivä kulloinkin on menossa, sohva ja tuoli ovat samat, monesti lautanenkin ja kahvikuppi, samaa arkea kuin koko eläkeaika, kiirettä pitelee
- liikunta, se meni vähän hankalaksi, kun joutuu pujottelemaan ruuhkaisilla kaduilla ja poluilla uudenlaisen väenpaljouden vallatessa ulkoilutiet, Seurasaaren sillallakin on lähes aina väkeä niin, paljon, ettei saareen pääsee suojaetäisyyden säilyttämällä muuta kuin uimalla, polkupyöriä sujahtelee joka puolelta ohi ja vastaan, ettei meinaa ehtiä väistellä.

Kunpa vielä päästäisiin täältä City-Suomen karanteenialueelta Ulko-Suomeen mökille ennenkuin kesä hujahtaa ohi ja ollaan taas talvessa! Vaikka eipä tuo Stadin talvi paljon luita rikkonut, eikä lumilapio kulunut huoltoyhtiöllä eikä oma!

Mitähän tässä nyt tekisi seuraavaksi?

 

     Seurasaaren rantamaisemaa

Ajoitus ja elämän tärkeät asiat ovat aina pielessä

Miksi minua aina kohdellaan kaltoin? En kyllä kohta ala mitään!


Kun olin nuori, olisin halunnut näyttää miehekkäältä, mutta naamaan ei ilmestynyt karvan hiventäkään. Ei silloisella pehmonaamalla menestynyt vastakkaisen sukupuolen suhteen.

Nyt on nenän ympärys jatkuvasti täynnä karvaa, niin ettei ehdi hinkata paljaaksi tarpeeksi nopeasti. Lisäksi naama ei enää meinaa kestää tuota partakoneella hinkkaamista. Nyt on lisäksi naama semmoisessa kunnossa, ettei sillä menesty enää missään. Poliisikin katsoo tarkkaavaisesti, mutta ei onneksi vielä puhuttele.

Kun nuorena halusin lähteä illalla ulos, ei äiti päästänyt. En kyllä ymmärtänyt tuolloin, että miksi? Enhän minä mitään...!

Nyt hallitus kieltää kokonaan ulos menemisen. Varmaan äiti antoi heille aikoinaan ohjeet, joita nykyhallitus nyt toteuttaa. En ymmärrä vieläkään, miksi?

Olisin halunnut alle 18-vuotiaana ajokortin, mutta viranomainen ei sallinut, kun olin kuulemma liian nuori ja holtiton. Omasta mielestäni olin parhaassa ja luotettavimmassa iässä. Kaupunkiin tansseihin olisi pitänyt päästä. Siellä ei nimittäin mopopojat olleet erityisen kovassa kurssissa, tytöt halveksi ja pojat antoivat turpiin.

Nyt ei paljon puutu, etteikö viranomainen ota kortin härskisti pois. Ja 5 vuoden välein pitää lisäksi antaa selvitys ajokyvystä. Nykyistä holtittomuutta en kommentoi! Tyttöjen suhteen tilanne on ennallaan ja pojilta en kyllä enää ota turpiin.

Kun yritin aikoinaan viinakauppaan, semmoista ei ollut paikkakunnalla ja lähikaupungissa eivät myyneet mitään, kun olin liian nuori. Kaverit kehuivat omenaviiniä ja sitä olisi ollut tarvis. Ja muuta isojen poikien juomaa.

Nyt ei saa edes lähteä viinakauppaan, kun ulos ei saa mennä ollenkaan. Ja toisekseen viinan juominen ei enää kiinnosta, eikä kroppa kestä sitä muutenkaan. Valion mustikkamehu ja Fun Light-mehut auttavat nyt nesteyttämisessä.

Nuorena teki aina mieli makkaraa, mutta sitä ei ollut saatavilla. Pullakin oli hyvää ja sitä olikin saatavilla, kun mummo leipoi usein. Autoin usein maistelussa ja syömisessä.

Nyt olisi makkaraa, mutta sitä ei saa syödä terveyssyistä. Mieli tekee kuitenkin edelleen jatkuvasti. Pullaa onkin tullut syödyksi ja se kyllä näkyy. Ja siitä muistutellaan aika usein. En tykkää! Muistuttelusta, pullasta kyllä.

Onneksi ennen sai ajaa polkupyörällä ilman kypärää, joita ei ollut tuolloin vielä keksitty. Olisi luullut, että olisi varoiteltu jollain tavoin, kun pää oli pehmyt ja kehittymätön.

Nyt pitäisi olla kypärä aina päässä, vaikka pää on paksu ja edelleen kehittymätön ainakin sisällön osalta lähipiirin mukaan.

Kun ennen olisi halunnut katsoa televisioa, ei semmoista ollut. Viimeisinä vuosikymmeninä siihen ei ollut aikaa. Enkä olisikaan erityisemmin pitänyt Ridge Forresterista, mutta Brookesta kyllä.

Nyt, näinä päivinä, kun sitä saisi oikein luvan kanssa katsoa, ei enää huvita eikä jaksa.


Miksi kaikessa ajoitus on niin vaikeaa? Kyllä nyt vähän kyrsii! Ei pitäisi pysähtyä pohtimaan!

Ja jälleen kerran, MUISTAKAA PESTÄ TASSUNNE, eikä räpelöidä joka paikkaa! 

Milloin saan löysätä?

Helsingin Sanomien "Usko Siskoa"-osastossa 9.2. oli pian 70 vuotta täyttävän naisen kirjoitus, jossa hän kysyi "Milloin minulla on oikeus luovuttaa?".

Olen pohtinut jo pitkään samaa, sillä olen paljolti samassa "junassa". Koko hereilläoloaika täyttyy pitää-ajatuksista. Tietenkin voisi kysyä, olenko haalinut itselleni liikaa hommia? Kun olin työssä, ei tarvinnut mietiskellä muita kuin työasioita. Oli tavallaan vain yksi asia aina päällimmäisenä eikä muihin puuhiin ollut aikaa. Nyt eläkkeellä pitäisi harrastaa vaikka mitä. Seuraavassa luetteloa tyylillä ”laiska töitään luettelee”.

Pitäisi lukea vaikka mitä mielenkiintoista, katsella hyviä tv-ohjelmia, käydä museoissa, teatterissa, elokuvissa, kuntoilla kävellen ja/tai pyöräillen, jumpata, käydä kuntosalilla, harrastaa sukututkimusta (vaikka sukulaiset eivät tykkääkään), käydä kursseilla, seurata urheilua, käydä lääkärissä, opiskella soittamista, tehdä vapaaehtoistyötä, kirjoittaa kirjaa, kerätä talteen muisteluja omasta elämästä, seurustella, pyytää kylään ihmisiä, matkustaa, ”lomailla”, mökkeillä, remontoida ja korjailla, sisustaa, hankkia auto jne.

Milloin ihmisellä on oikeus luovuttaa? Työaikainen suorittaminen on monella jäänyt päälle ja se alkaa olla jo isohko rasite. Kun kuntokin alkaa hiljalleen hiipua ja kremppoja olla niin sekin rajoittaa jo isompia tekemisiä. Milloinhan koittaa se hetki, että pää on tyhjä ajatuksista ja mielen on vallannut keveys ja olemisen sietämätön helppous? Ehkä sitä tilannetta ja tilaa ei tarvitse odottaa enää kauan! Kunpa osaisi tällä hetkellä edes rauhoitella omaatuntoa, jos jotain jääkin tekemättä. Noilla hommilla ei taida olla ajallista takarajaa muilla kuin muisteluilla.

Itselläni on onneksi kotihengetär, joka kantaa suunnattoman vastuun ruoka-asioista ja suurimmasta osasta kodin ylläpitotöistä. Yritän olla apuna, mutta tunnustan, aivan liian vähän. Olen kiitollinen vaikka en useinkaan muista sanoa sitä.

Voitaisiinko porukalla sopia, että emme hötkyilisi joka suuntaan, vaan istuttaisiin välillä rapulle miettimään sinisiä ajatuksia!

”Minä” istuskelemassa