Olen pohtinut jo pitkään samaa, sillä olen paljolti samassa "junassa". Koko hereilläoloaika täyttyy pitää-ajatuksista. Tietenkin voisi kysyä, olenko haalinut itselleni liikaa hommia? Kun olin työssä, ei tarvinnut mietiskellä muita kuin työasioita. Oli tavallaan vain yksi asia aina päällimmäisenä eikä muihin puuhiin ollut aikaa. Nyt eläkkeellä pitäisi harrastaa vaikka mitä. Seuraavassa luetteloa tyylillä ”laiska töitään luettelee”.
Pitäisi lukea vaikka mitä mielenkiintoista, katsella hyviä tv-ohjelmia, käydä museoissa, teatterissa, elokuvissa, kuntoilla kävellen ja/tai pyöräillen, jumpata, käydä kuntosalilla, harrastaa sukututkimusta (vaikka sukulaiset eivät tykkääkään), käydä kursseilla, seurata urheilua, käydä lääkärissä, opiskella soittamista, tehdä vapaaehtoistyötä, kirjoittaa kirjaa, kerätä talteen muisteluja omasta elämästä, seurustella, pyytää kylään ihmisiä, matkustaa, ”lomailla”, mökkeillä, remontoida ja korjailla, sisustaa, hankkia auto jne.
Milloin ihmisellä on oikeus luovuttaa? Työaikainen suorittaminen on monella jäänyt päälle ja se alkaa olla jo isohko rasite. Kun kuntokin alkaa hiljalleen hiipua ja kremppoja olla niin sekin rajoittaa jo isompia tekemisiä. Milloinhan koittaa se hetki, että pää on tyhjä ajatuksista ja mielen on vallannut keveys ja olemisen sietämätön helppous? Ehkä sitä tilannetta ja tilaa ei tarvitse odottaa enää kauan! Kunpa osaisi tällä hetkellä edes rauhoitella omaatuntoa, jos jotain jääkin tekemättä. Noilla hommilla ei taida olla ajallista takarajaa muilla kuin muisteluilla.
Itselläni on onneksi kotihengetär, joka kantaa suunnattoman vastuun ruoka-asioista ja suurimmasta osasta kodin ylläpitotöistä. Yritän olla apuna, mutta tunnustan, aivan liian vähän. Olen kiitollinen vaikka en useinkaan muista sanoa sitä.
Voitaisiinko porukalla sopia, että emme hötkyilisi joka suuntaan, vaan istuttaisiin välillä rapulle miettimään sinisiä ajatuksia!
 |
| ”Minä” istuskelemassa |
