Tietokirjojen lumo ja vaikutukset

Olin ahne kaikenlaisten tekstien perään heti, kun opin lukemaan aloitettuani koulun 50-luvun puolivälin jälkeen. Siihen asti kahlasin läpi kaikki sarjakuvat, joita käsiini sain. Valitettavasti noihin aikoihin julkaisujen värimaailma oli pääasiassa harmaata ja mustaa valkoisella pohjalla. Värit käsiini ilmaantuneisiin julkaisuihin tulivat vasta 50-luvun jälkeen. Eipä sitä värejä juuri kaivannutkaan, kun ei niitä ollut tarjolla eikä ollut mihin verrata.

Opittuani lukemaan, olin erityisen kiinnostunut kaikenlaisista tietokirjoista. Jos unohdetaan Hertta-sarjat ja Perjantai-lehdet, niin käsissäni kuluivat Pikku Jättiläinen-kirja sekä Maailman kartasto. Mitä niistä jäi mieleen, onkin sitten aivan eri juttu!

Pikku jättiläistä ahmin ja selasin jatkuvasti. Sen osittainen tiedollinen anti jäi luultavasti jonkinlaisina hippusina jonnekin tukkani kätköihin, ja on putkahdellut sieltä silloin tällöin esiin. Mutta ehkä siitä jokin pieni määrä tietoa päähäni jäi. Kokonaan toinen juttu oli karttakirja, jonka avulla matkustelin mielikuvituksissani ympäri maailmaa. Mieleeni jäivät enimmäkseen maailman suuret kaupungit, jotka ovat toistuvasti nykyisin esillä tiedotusvälineissä. Tuolloin 50-luvun lopulla ja 60-luvulla tutuimmaksi maailman kaupungiksi tuli Haaparanta Ruotsissa. Sinne ajoimme kotiseudultani Oulun lähistöltä toisinaan ostamaan halpaa voita, sokeria ja kahvia. Nuorelle pojalle Haaparannalle saapuminen oli ihmeellinen kokemus, kun ajokaista vaihtui rajasillalla vasemmalle puolelle tietä.

Varsinaista jännitystä hankin selaamalla lääkärikirjaa. Kotona oli vanha, paksu kirja, jonka kuvallinen anti oli mieltä järisyttävää. Välillä piti oikein hypätä sivun yli, kun kantti ei kestänyt sivulla olevaa kuvaa. Nyt, kun ikävuosia on siunaantunut reilusti yli 70, suuri osa noista taudeista ja vaivoista alkavat oudolla tavalla ilmaantua "huipputreenattuun" kroppaani.

Kyllä on maailma muuttunut, kun ei tarvita paksuja tietokirjoja ja -kirjasarjoja. Kaikki tieto ja vähän ylikin löytyy nykyisin netistä, joka lähes kaikilla kulkee mukana taskussa puhelimen muodossa. Nettiin on viime aikoina putkahdellut useita tekoälyohjelmia, jotka pystyvät vääristelemään tietoa ja sen selityksiä. Sillä voidaan luoda realistisia kuvia, tunnettua puheääntä ja videoita, joissa esiintyy nuo molemmat ominaisuudet. 

Kohtasin juuri netissä videoon, jossa edesmennyt presidentti Urho Kekkonen puhuu omalla äänellään tekoälystä. Tuo video menisi varmaan monelle seniorille täydestä ellei ajattelisi tekoälyn puuttumista Kekkosen aikana. Videon lopussa toki selviää Kekkosen suulla, että teos on tekoälyn avulla tehty. 

Olkaamme tarkkana, mikä on tänään totta puheissa ja kuvissa! Välillä ei enää riitä pelkkä tarkkuus, vaan on etsittävä muualta asialle vahvistus, jos sisältö epäilyttää vähänkään!

Muistakaa lukea paljon kirjoja, joko paperisena tai e-kirjoina! Äänikirjatkin ovat mainio laji!

Elämme urheiluintoilijoiden riemukesää

Rooma on kohta ohi ja sitten Pariisiin!
 

Kyllä minä niin suivaannuin!

 Ne alkavat näinä aikoina olla meikävanhuksella ilon aiheet vähissä. Miksi minusta ei ole tullut tai ainakaan ole tulossa semmoista tv-ohjelmien ja vanhojen suomalaisten elokuvien herttaista, leppoisaa vanhusta. Se kun ottaa jokainen asia nykyään päähän ja mielen on vallannut kaikkinainen hermostuminen. Se ei ole oikein, enkä ala mitään - suivaannun!

Jos esimerkkejä tarvitaan, niin tässäpä niitä muutamia.

Koska päiviäni täyttävät televisio ja iPad runsaine sisältöineen, löytyy sieltä mahdottoman paljon harmituksia. En ota tässä kantaa siihen, että suomalaiset 1940- ja 1950-lukujen elokuvat tulevat uusintoina jo elinaikanani ainakin kolmattakymmenettäviidettä kertaa ja ensi viikolla taas uudestaan. 

Pahimpia ovat Haluatko miljonääriksi-ohjelmassa ne yleisön edustajat, jotka pääsevät vastaamaan hankaliin kysymyksiin kilpailijan pyydettyä heiltä apua. Ja kun sinne nousee vastaamaan henkilöitä, joilla ei ole harmainta aavistusta edes oikeasta vastauksesta. Arvatkaa, mitä haluaisin tehdä noille huijareille, jotka arvaavat ilman mitään tietoa ja antavat kilpailijalle väärän vaihtoehdon? Arvasitte tunteeni ja tekemiseni aivan oikein, eikä sitä voi sanoa ääneen saati kirjoittaa tänne. 

No sitten harmitukset kaduilta ja kujilta. Kun vastaan kävelee ihmisiä iästä ja sukupuolesta riippumatta, olen minä aina se, joka joutuu väistämään. Edes 2-4 rinnakkain kävelevää ei edes yritä antaa tietä minulle. Erityisesti nuoret eivät huomioi mitenkään vastaantulijaa, toki ei huomioi vanhatkaan. Olen joskus astunut sivuun ja näyttänyt kädellä, että silvublee, siitä vaan. Joskus rauhallisessa ympäristössä on auttanut ennen kohtaamista äänekäs kakistelu, ikäänkuin valmistautuminen sylkäisyyn. Se on parhaita keinoja saada auki edes se pieni väli, josta itse voi jatkaa matkaansa.

Tunnustan itsekin joskus käyttäneeni v-sanaa, jota käytetään rumalla tavalla kauniista asiasta. Mutta, kun tuota sanaa alkaa olla erityisesti nuorten puheessa 4 sanaa kymmenestä, niin on se ikävää kuultavaa. Sen ja oikeitten kirosanojen hokeminen alkaa yleistyä kaikessa puheessa. Suivaannuttaa!

No entäs sitten ne kaaharit liikenteessä. Olen aina pyrkinyt ajamaan rauhallisesti ja noudattaen nopeusrajoituksia. Tuosta huolimatta minut ohitetaan jatkuvasti selvästi ylinopeudella. Tuo toistuu erityisesti tietyömaiden kohdalla, jossa rajoitus on esimerkiksi 50 km/h. Toiminta vahvistaa Pisa-tutkimuksen tulosta, jonka mukaan matemaattiset taidot ovat suomalaisilla hiipumassa. Se yltää jo siis autoilevaan ikäluokkaankin. Olenko ainoa, joka noudattaa rajoitusta ja pyrin huomioimaan työmaan työntekijät ja tiekoneet? Olenko siis puhdas pulmunen? No en täysin, mutta otan merkit huomioon. 

Voi, että tuntui hienolta taas purkaa itseään mieltä kuormittavien asioiden suhteen. Jätin jotain ensi kertaankin, sillä en maininnut tässä mitään Bemari-kuskeista enkä räppimusiikista.

Toivotan kuitenkin kaikille lukijoille aurinkoista kesää!