Kyllä minä niin suivaannuin!

 Ne alkavat näinä aikoina olla meikävanhuksella ilon aiheet vähissä. Miksi minusta ei ole tullut tai ainakaan ole tulossa semmoista tv-ohjelmien ja vanhojen suomalaisten elokuvien herttaista, leppoisaa vanhusta. Se kun ottaa jokainen asia nykyään päähän ja mielen on vallannut kaikkinainen hermostuminen. Se ei ole oikein, enkä ala mitään - suivaannun!

Jos esimerkkejä tarvitaan, niin tässäpä niitä muutamia.

Koska päiviäni täyttävät televisio ja iPad runsaine sisältöineen, löytyy sieltä mahdottoman paljon harmituksia. En ota tässä kantaa siihen, että suomalaiset 1940- ja 1950-lukujen elokuvat tulevat uusintoina jo elinaikanani ainakin kolmattakymmenettäviidettä kertaa ja ensi viikolla taas uudestaan. 

Pahimpia ovat Haluatko miljonääriksi-ohjelmassa ne yleisön edustajat, jotka pääsevät vastaamaan hankaliin kysymyksiin kilpailijan pyydettyä heiltä apua. Ja kun sinne nousee vastaamaan henkilöitä, joilla ei ole harmainta aavistusta edes oikeasta vastauksesta. Arvatkaa, mitä haluaisin tehdä noille huijareille, jotka arvaavat ilman mitään tietoa ja antavat kilpailijalle väärän vaihtoehdon? Arvasitte tunteeni ja tekemiseni aivan oikein, eikä sitä voi sanoa ääneen saati kirjoittaa tänne. 

No sitten harmitukset kaduilta ja kujilta. Kun vastaan kävelee ihmisiä iästä ja sukupuolesta riippumatta, olen minä aina se, joka joutuu väistämään. Edes 2-4 rinnakkain kävelevää ei edes yritä antaa tietä minulle. Erityisesti nuoret eivät huomioi mitenkään vastaantulijaa, toki ei huomioi vanhatkaan. Olen joskus astunut sivuun ja näyttänyt kädellä, että silvublee, siitä vaan. Joskus rauhallisessa ympäristössä on auttanut ennen kohtaamista äänekäs kakistelu, ikäänkuin valmistautuminen sylkäisyyn. Se on parhaita keinoja saada auki edes se pieni väli, josta itse voi jatkaa matkaansa.

Tunnustan itsekin joskus käyttäneeni v-sanaa, jota käytetään rumalla tavalla kauniista asiasta. Mutta, kun tuota sanaa alkaa olla erityisesti nuorten puheessa 4 sanaa kymmenestä, niin on se ikävää kuultavaa. Sen ja oikeitten kirosanojen hokeminen alkaa yleistyä kaikessa puheessa. Suivaannuttaa!

No entäs sitten ne kaaharit liikenteessä. Olen aina pyrkinyt ajamaan rauhallisesti ja noudattaen nopeusrajoituksia. Tuosta huolimatta minut ohitetaan jatkuvasti selvästi ylinopeudella. Tuo toistuu erityisesti tietyömaiden kohdalla, jossa rajoitus on esimerkiksi 50 km/h. Toiminta vahvistaa Pisa-tutkimuksen tulosta, jonka mukaan matemaattiset taidot ovat suomalaisilla hiipumassa. Se yltää jo siis autoilevaan ikäluokkaankin. Olenko ainoa, joka noudattaa rajoitusta ja pyrin huomioimaan työmaan työntekijät ja tiekoneet? Olenko siis puhdas pulmunen? No en täysin, mutta otan merkit huomioon. 

Voi, että tuntui hienolta taas purkaa itseään mieltä kuormittavien asioiden suhteen. Jätin jotain ensi kertaankin, sillä en maininnut tässä mitään Bemari-kuskeista enkä räppimusiikista.

Toivotan kuitenkin kaikille lukijoille aurinkoista kesää!