Kyllä minä niin suivaannuin!

 Ne alkavat näinä aikoina olla meikävanhuksella ilon aiheet vähissä. Miksi minusta ei ole tullut tai ainakaan ole tulossa semmoista tv-ohjelmien ja vanhojen suomalaisten elokuvien herttaista, leppoisaa vanhusta. Se kun ottaa jokainen asia nykyään päähän ja mielen on vallannut kaikkinainen hermostuminen. Se ei ole oikein, enkä ala mitään - suivaannun!

Jos esimerkkejä tarvitaan, niin tässäpä niitä muutamia.

Koska päiviäni täyttävät televisio ja iPad runsaine sisältöineen, löytyy sieltä mahdottoman paljon harmituksia. En ota tässä kantaa siihen, että suomalaiset 1940- ja 1950-lukujen elokuvat tulevat uusintoina jo elinaikanani ainakin kolmattakymmenettäviidettä kertaa ja ensi viikolla taas uudestaan. 

Pahimpia ovat Haluatko miljonääriksi-ohjelmassa ne yleisön edustajat, jotka pääsevät vastaamaan hankaliin kysymyksiin kilpailijan pyydettyä heiltä apua. Ja kun sinne nousee vastaamaan henkilöitä, joilla ei ole harmainta aavistusta edes oikeasta vastauksesta. Arvatkaa, mitä haluaisin tehdä noille huijareille, jotka arvaavat ilman mitään tietoa ja antavat kilpailijalle väärän vaihtoehdon? Arvasitte tunteeni ja tekemiseni aivan oikein, eikä sitä voi sanoa ääneen saati kirjoittaa tänne. 

No sitten harmitukset kaduilta ja kujilta. Kun vastaan kävelee ihmisiä iästä ja sukupuolesta riippumatta, olen minä aina se, joka joutuu väistämään. Edes 2-4 rinnakkain kävelevää ei edes yritä antaa tietä minulle. Erityisesti nuoret eivät huomioi mitenkään vastaantulijaa, toki ei huomioi vanhatkaan. Olen joskus astunut sivuun ja näyttänyt kädellä, että silvublee, siitä vaan. Joskus rauhallisessa ympäristössä on auttanut ennen kohtaamista äänekäs kakistelu, ikäänkuin valmistautuminen sylkäisyyn. Se on parhaita keinoja saada auki edes se pieni väli, josta itse voi jatkaa matkaansa.

Tunnustan itsekin joskus käyttäneeni v-sanaa, jota käytetään rumalla tavalla kauniista asiasta. Mutta, kun tuota sanaa alkaa olla erityisesti nuorten puheessa 4 sanaa kymmenestä, niin on se ikävää kuultavaa. Sen ja oikeitten kirosanojen hokeminen alkaa yleistyä kaikessa puheessa. Suivaannuttaa!

No entäs sitten ne kaaharit liikenteessä. Olen aina pyrkinyt ajamaan rauhallisesti ja noudattaen nopeusrajoituksia. Tuosta huolimatta minut ohitetaan jatkuvasti selvästi ylinopeudella. Tuo toistuu erityisesti tietyömaiden kohdalla, jossa rajoitus on esimerkiksi 50 km/h. Toiminta vahvistaa Pisa-tutkimuksen tulosta, jonka mukaan matemaattiset taidot ovat suomalaisilla hiipumassa. Se yltää jo siis autoilevaan ikäluokkaankin. Olenko ainoa, joka noudattaa rajoitusta ja pyrin huomioimaan työmaan työntekijät ja tiekoneet? Olenko siis puhdas pulmunen? No en täysin, mutta otan merkit huomioon. 

Voi, että tuntui hienolta taas purkaa itseään mieltä kuormittavien asioiden suhteen. Jätin jotain ensi kertaankin, sillä en maininnut tässä mitään Bemari-kuskeista enkä räppimusiikista.

Toivotan kuitenkin kaikille lukijoille aurinkoista kesää!

Se vaan pakkaa olemaan aina kiire!

Huomasin eilen, että minulla taitaa olla melko usein kiireenhenki mielessä! Tuota ilmenee, vaikka ei olisi mitään kiireen aihettakaan. Pysähdyin sitten miettimään, mistä oikein mahtaa olla kysymys ja miten se kiire ilmenee?

Minulla oli aikoinaan työkavereina pari luontohenkistä piipunpolttajaa, ahkeria ammattimiehiä kumpikin. Heillä oli tapana nautiskella välillä hetkestä istumalla aloilleen ja polttamalla kopallinen piippua. Olimme melkoisen paljon tekemisissä toistemme kanssa sekä työn syrjässä että vapaa-ajalla. Minua tuo kopallisen nautiskeleminen ärsytti. Toimi vaikutti niin äärettömän hitaalta, ettei sitä voinut ymmärtää. Taustalla oli ajatus, miten joku voi olla paikoillaan tekemättä mitään? En oppinut tuolloin, noin 35 vuotta sitten, tuota verkkaisen nautiskelun ja pohdiskelun tapaa. En kyllä myöhemminkään!

Nyt seniorivuosinani olen sitten yrittänyt nautiskella työn puutteessa kirjojen ja telkkarin parissa. Siitäkin on meinannut tulla multitaskausta (=monitekemistä). Huomaan tavanomaisia tv-ohjelmia katsoessani tekeväni samanaikaisesti sudokua iPadilla tai lukevani lehteä tai juttuja iPadista. Toki siinä sivussa voi myös googlailla asioita. Elokuvien ja sarjojen hidas tempo on ärsyttänyt minua aina. Asiaa paransi melkoisesti Elisa Viihteen pikakelausominaisuus. 

Kun tupa kotona hiljenee ja jään yksin tv:n eteen, laitan pikakelauksella pyörimään tallennettuja ulkomaisia elokuvia tai sarjoja. Kolminkertaisella nopeudella ehtii hyvin lukea tekstityksen, ääni ei tuolloin valitettavasti kuulu. Toisinaan joudun hidastempoisia kohtia kelaamaan kymmenkertaisella nopeudella, mutta silloin tahtoo jo ohjelman tunnelmakin hieman kärsiä ja juoni kadota itseltäni. Äänijuttu on hankala, koska kotimaisia ohjelmia ei pysty pikakelauksella katsomaan, kun en vielä ole oppinut lukemaan huulilta suomea puhuvien näyttelijöiden puheita. En muuten taida oppia sitä koskaan.

Netflix ja muut maksulliset, pääosin ulkomaiset ohjelmapalvelut ovat siitä kiusallisia, ettei niitä pysty pikakelaamaan. Niitä jos haluaa jouduttaa, pitää hyppiä useita ruutuja kerrallaan. Pikakelaustoiminto niistä siis ikävä kyllä puuttuu. 

Mitä siis tapahtui eilen? Kuuntelin äänikirjaa Celia-palvelusta. Olin jo kuunnellut sitä lähes pari tuntia ja samalla pälyilin etenemispalkissa näkyvää kirjan kokonaiskuunteluaikaa, 10 tuntia ja risat. Lukijan verkkainen (minun mielestäni!), mutta asiallinen lukuvauhti alkoi tosissaan ärsyttää. Mutta siihen tulikin apu! 

Huomasin näytön yläkulmassa oudon merkin, jota ajattelin napsauttaa. Sitä ennen painoin mieleeni kohdan, johon asti olin kuunnellut, jos vaikka kirja sattuu häviämään. Mutta mitä vielä, löysin luonteelleni sopivan toiminnon, kuuntelunopeuden säädön. Hurraa!

Laitoin nopeudeksi ensin 120%, ei tuntunut riittävältä. Nostin 150%:iin. Vauhti oli jo paljon parempi. Pieniä säätöjä vielä ja lopulta oltiin nopeudessa 200%, tuplanopeudessa. Se vasta oli jotain ja tyydytti minun tekstiä janoavaa mieltäni. Sammutin huoneesta valot, etsin mukavan asennon lepotuolista ja avasin mieleni rivakalle kerrontavauhdille. Ja sehän sujui, ei mitään turhaa laahausta, vaan täyttä hönkää! Teksti suorastaan lensi eteenpäin ja tuntui ettei aikaa mennyt turhaan odotteluun ja jaaritteluun. Lauseet vauhdilla korviin ja sitten täyttä höyryä kertomuksessa eteenpäin. 

Tunnin kuluttua huomasin kirjan edenneen melkoisesti ja oli siirryttävä taas normaaliin perhearkeen. Jäin kuitenkin itsekseni pohtimaan, että olenko jotenkin hätäinen, sähläri, malttamaton vai mitä? Painotan, että minulla ei ole diagnosoitu mitään neurologista vilkkausjuttua. Tunnustan kyllä, että asioiden on mielestäni aina tapahduttava heti eikä 15.päivä. 

Kotipiirissä on minua kymmenien vuosien aikana moitittu hitaudesta ja saamattomuudesta. Noiden kommenttien uskon olleen ainoastaan lämminhenkistä, rakastavaa ja leikkimielistä kiusoittelua, sillä kyllähän olen aina tehnyt hommat pyydetyllä tavalla aikajanaa vain hieman venyttämällä ja hommissa oikomalla - ainakin ne hommat, jotka ovat minusta tuntuneet miehiseen ajatteluun järkeviltä. Mm. siivoaminen ei kuulu niihin hommiin!

Taidan olla vaan perusolemukseltani semmoinen hätäinen ihminen!

Nyt annan suosituksen! Olkaa niin ripeitä tai hitaita, kuin hyvältä tuntuu, sillä tärkeintä on jaksaa ja ehtiä sopivasti! PS. Bussiin, junaan ja lentokoneeseen kannattaa kiirehtiä, sillä ne eivät yleensä odota!

En voi kiistää, etteikö hänellä ja minulla ole tiettyä yhdenmuotoisuutta.