Franzen ja Tumman veden päällä

Lukaisin tuossa näyttelijä Peter Franzenin nuoruudestaan kirjoittaman kirjan 'Tumman veden päällä'. Kirjasta tehtiin lähes välittömästi julkaisunsa jälkeen elokuva, jonka ensi-ilta oli syyskuussa. Kuvaa en ole ainakaan vielä ehtinyt katsoa, vaikka kansalaisvelvollisuuksiin kuuluisi katsoa kaikki kotimaiset elokuvat.

Kirjassa vuonna 1971 syntynyt Peter kuvaa varhaisnuoruuttaan koulun aloittamiseen saakka. Tarina ei varmaan sinällään poikkea juurikaan tavanomaisesta 70-luvun perhe-elämästä muutoin kuin isän ammatin ja hänen kotonaan käyttäytymisensä osalta. Normaalien pikkupoikien leikkien ohella kirjasta henkii Peterin epävarmuus kodin tapahtumia kohtaan ja äidin turvan merkitys. Isovanhempien koti turvasatamana tulee myös korostetusti esille kirjan tapahtumien edetessä. Pienen pojan huoli siskostaan ja rakkaus tätä kohtaan ovat hyvin havaittavissa.

Peterin käytöksessä ja ajatuksissa on vahvana esillä pelko vahvan auktoriteetin omaavaa perheen isää kohtaan. Lisäksi pelot korostuvat muutamissa asioissa isän asettamien tiukkojen rajojen ja kieltojen suhteen. Isä kuitenkin selvästi rakastaa perhettään ja erityisesti lapsia, mutta kuningas alkoholin vaikutus tuo kapuloita seesteisen perhe-elämän rattaisiin.

Sahasin kirjan läpi alun epäröinnin jälkeen. Mielestäni teksti oli hieman yksinkertaista. Siihen oli haettu elävyyttä kielikuvilla ja monipuolisilla ilmaisuilla, joka hieman antoi lisää väriä. Yksinkertaisuus häiritsi lähes puoleen väliin, jonka jälkeen kävi kuten minulle aina. Mitähän seuraavaksi tapahtuu jne.? Kirja koukuttaa aina. Tuon takia kirjojen alku ja television realitysarjat koukuttavat minut kun jään kiinni ihmisiin ja tapahtumien jatkumoon.

Kyllä Franzenin kirjaa voi suositella luettavaksi vaikka Franzen ei kohtalaisen yksinkertaisella tekstillään kirjallisuuden Nobel-palkintolistoille pääsekään. Kirja on kuitenkin helppoa luettavaa.

Novelli: Suklaista aurinkoa osa 2.

Pakussa riitti puuhaa pariksi viikoksi kun siinä sattui vielä olemaan kyljessä entisen omistajan, sähköliikkeen mainosteipit. Auto oli selvästi ollut nuorten kuskien käytössä sillä siivoamista oli runsain mitoin myös sisätiloissa. Tupakantumpit, purkkapaperit, muutama penkin alta löytynyt olut- ja limsatölkki saivat kyytiä kun Arttu kaiveli penkinalusia. Mutta työ palkitsi tekijänsä. Teipit irtosivat lopulta moniaita aineita ja apuvälineitä käyttäen ja nykyaikaisilla aineilla myös sisätilat tuli puhtaaksi. Putsauksen jälkeen oli autosta tullutkin todella loistoyksilö käyttöön kuin käyttöön.

-          Mutta kirkkoon sillä ei kyllä mennä! Elma-vaimo oli tokaissut Artun mainostaessa hienoa kulkupeliään.

Länsi-Savo oli koitunut onneksi myös kestävämpäänkin tekemisen puutteeseen. Nimittäin eräänä aamuna lehdessä oli ollut kertomus mäntyharjulaisesta torikauppiaasta, joka oli kuvaillut mielenkiintoista työtään.

-          Ei kestä enää paikat tuota alituista kiertämistä vaikka se mukavaa hommaa onkin ja ikäkin alkaa jo toppuutella jatkuvaa menoa, torikauppias oli harmitellut ammatistaan luopumista. Mahtaisikohan jostain vielä löytyä torikauppiaaksi haluavaa innokasta ihmistä? oli jutun lopussa Mäntyharjun miehen hieman tuskaiselta maistunut lausahdus.

Jutussa oli kauppias kuvaillut uraansa ja menestystään karkkikauppiaana toreja kiertäen. Arttu tunsi oivalluksen syntyneen ja etsi paniikinomaisesti kännykkänsä esille ja soitti Mäntyharjulla asuvalle tuttavalleen. Esiteltyään asiansa tuttavalle oli tämä todennut tuntevansa mainitun  torikauppiaan ja luvannut järjestää tapaamisen. Tuon tapaamisen seurauksena Arttu Sorjosen elämä sai uuden suunnan.

Torikalusteet, myyntiteltta ja perusvarasto siirtyivät esisopimuksella uudelle omistajalle. Vielä vierähti kuitenkin kuukausi lupaviidakon syövereissä. Siirtyipä asian tiimoilta jonkinmoinen rahasummakin kaupan suorituksena ammatistaan luopuvalle torikauppiaalle. Niin Arttu Sorjosesta tuli pesukestävä torikauppias.

Tuosta tapauksesta oli kulunut reilu vuosi. Arttu tunsi jo ammattinsa mielestään varsin hyvin. Eri toreilla ja markkinoilla kiertävät virkaveljet ja –siskot olivat tulleet hyvinkin tutuiksi ja evästäneet alusta alkaen untuvikkokauppamiestä. Alan toimijoiden kesken apua annettiin ja saatiin ja yhteenkuuluvuus porukassa oli korkealla tasolla.  Ammattiin kuului hyviä ja huonoja päiviä. Joskus satoi ja joskus paistoi. Arttu nautti kuitenkin aina myyntiteltassaan kauppakansan hyörinästä ympärillään. Tosin alkukuukausina oli Artulla ilmennyt äänen kanssa hieman ongelmia. Jatkuva myyntihuutojen kailottaminen rasitti kurkkua siinä määrin, että yksi viikko meni ikään kuin sordiino suussa lääkärin määräyksestä.  Vähitellen kuitenkin äänijänteetkin vahvistuivat ja nykyisin Arttu oli jo varsinainen virtuoosi äänenkäytössä.

Tuleekohan joulu nyt kesän keskelle?

Vuosi vuodelta tuntuu, että jouluun valmistautuminen alkaa aina vaan aikaisemmin! Tässä ajellaan edelleen polkupyörillä kesäisillä kaduilla. Radiossa kerrottiin juuri, että kanttarelleja sekä suppilovahveroita löytyy ja nousee edelleen. Tuntuuko nyt siis joululta?

No ei siis todellakaan tunnu! Paitsi ehkä pohjoisen pakkasissa asuvista. Mutta etelää on siunattu kohtuullisen mukavilla keleillä vaikka välillä räpsiikin vettä. Mutta kun lämpötila Stadissakin huitelee päiväsaikaan tuossa +4 - +10 asteen huitteilla niin ei tahdo irrota joulumieli vielä mitenkään.

Ostoskeskukset ja monet isoimmista kaupoista ovat virittäneet jo joulukoristeet ja kuuset myymälöihinsä. Ja pukinkuvat tuijottavat mainoksissa. Onnekseni en ole vielä kuullut missään joululauluja, sillä se jo tuntuisi kornilta näillä keleillä. Minun puolestani voitaisiin siirtää joulunaloitusta vielä tuonne joulukuun alkupuoliskolle, jos vaikka sitten jo löytyisi jouluhenkeä Stadinkin ilmasta!

Alla olevasta kuvasta voi nähdä, että Kampinkeskuskin on jo pantu pakettiin. Ainakin rusetit ovat kulmissa ja karhu keskellä. Eikö muuten karhun pitäisi olla jo talviunilla? Ehkä etelän karhut vielä valvovat.

VR:llä oikein oma arkkitehti!

Näinä päivinä pohditaan eri tahojen omituisia käytäntöjä kuten työsuhde-etuja ja muuta vastaavaa. Nyt löytyi taas uusi omituisuus! Keskiviikkona pisti silmääni uutinen Burger Kingin uudesta tulemisesta Helsinkiin. BK:n Kaisaniemen seikkailu 1980-luvulla saa jatkoa eikä missä tahansa paikalla vaan valtakuntamme johtavalla liikennepaikalla ja oikein jugend-miljöössä. Jo pelkästään jugend ja hampurilaisketju kuulostavat samalta kuin, vanhaa ilmaisua lainatakseni, hajuvesi ja lihapullat.

Mutta se mikä nosti niskavillani pystyyn oli arkkitehti! Onko tosiaan totta, että maamme epävarmin ja tyhjätaskuisin veronmaksajien omistama kuljetuslaitos Valtion Rautatiet pitää palkkalistoillaan ihan ikiomaa arkkitehtiä? Kas kun ei kapellimestaria ja orkesteria valtiovieraita varten! Mitä arkkitehdin työhön voi kuulua? VR on jo luopunut lähes kaikista hienoista asemarakennuksistaan tai ne ovat joka tapauksessa suojeltuja eikä niihin saa tehdä mitään muutoksia. Onko VR:llä mitään enää jäljellä suunniteltavaksi? 

Ja miten tässäkin Burger Kingin tapauksessa sitten huijattiin Museovirastoa salaamalla hankkeen suunnittelu! Luulisi edes arkkitehdin tienneen miten suojelukohdetta koskevissa hankkeissa kuuluu menetellä!

Jotenkin tuntuu, että VR:llä tarvittaisiin ennemminkin kellokalleja ja aikataulusuunnittelijoita kuin arkkitehtiä! Nimittäin aikatauluihmisten ja vaihteiden putsaajien tarve koittaa taas kunhan saadaan ensilumet maahan! Ennen vanhaan junat pysyivät aikatauluissaan. Miksihän ei nyt? Onko lumi jotenkin erilaista? Mutta, että oikein arkkitehti!

Novelli: Suklaista aurinkoa osa 1.

Kello oli 4.30 tiistaiaamuna Mikkelissä niin ja tietenkin monella muullakin paikkakunnalla.

-          Kauppa se on joka kannattaa ja torikauppa eritoten! runoili Arttu Sorjonen itsekseen.

 Arttu kantoi hikihatussa pahvilaatikoita pakettiautoonsa rintamamiestalonsa kellarista. Jo kello 7 pitäisi myyntipöydän olla pystyssä Savonlinnan torilla ja matkaa torille oli toistasataa kilometriä. Ilmassa tuoksui pieni kiirus. Tiedossa oli isot syysmarkkinat ja luvassa loistavan aurinkoinen syyskuun päivä.

-          Tänään kääritäänkin sitten lompakollinen nappulaa! Arttu tuumaili ja pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan työpusakan hihaan.

Arttu oli työskennellyt lähes 60 vuoden ikään Mikkelin Starkilla varastohommissa kunnes myymäläpäällikkö Mielonen oli sanonut, että nyt on pakko vähentää porukkaa kun kauppa ei käy ja edessä on huonot ajat. Koska Artun selkä oli reistaillut jo vuosien ajan noutopihalla seurauksena raskaitten rakennustarvikkeitten lastaamisesta, oli sanomattakin selvää, että hän piti lähtijäjonon piikkipaikkaa. Hommien päätyttyä Starkilla seuraava vuosi menikin sitten miettiessä mille tuota oikeasti alkaisi. Elma-vaimo kävi R-kioskilla vuorotyössä ja Artun aika kävi yksinäiseksi kotona joutavana pyöriskellessä.

Lähes päivälleen vuosi Starkilta lähdön jälkeen Artun silmään pisti Länsi-Savon myydään-palstalla ilmoitus. Tuo ilmoitus oli muodostuva käänteentekeväksi Artun uuden tulevaisuuden suhteen. Ilmoituksessa luki ”Myydään edullisesti pakettiauto Volkswagen Transporter vm. 1996” ja alla oli puhelinnumero. Arttu mietti hetken ja ajatteli itsekseen, että kyllähän sitä joka taloudessa kuuluu ainakin yksi pakettiauto olla. Sitten hän etsi tovin jonnekin eksynyttä kännykkäänsä ja löysi sen sohvan alta, jonne ajokoiran pentu Täplä oli sen piilottanut.

-          Älä Sinä Täpikkä kuule koske isän puhelimeen! Se ei ole mikään luu eikä syötävää! Saat siitä vielä vatsanpuruja! Arttu torui lempeästi koiraansa.

Täplä haukahti iloisesti luullessaan isännän ryhtyvän kanssaan leikkiin. Välittämättä Täplän haukahduksesta ja vielä kostean kuolaisesta puhelimesta Arttu näppäili ilmoituksessa olleen  numeron kännykkään ja oli vuorokautta myöhemmin Transporterin onnellinen omistaja.

JATKUU ...

Kirkonkirjojen kimpussa sukua tutkien

Olin eilen illalla Suomen Sukuhistoriallisen seuran (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/index.htm) sukututkimuskurssilla. Ensimmäisen illan aiheena olivat kirkonkirjat eri lähteistä. Lakihan kieltää nykyisin 100 vuotta nuorempien tietojen luovuttamisen, joten vapaa tietojen keruu on mahdollista sitä vanhemmasta aineistosta. SSHY on kuvannut kirkonkirjoja jo lähes 10 vuotta ja netissä nähtävänä on jo n. 8 miljoonaa kuvaa. Seuraan kuulumattomat voivat tutkia yli 125 vuotta vanhoja tai vanhempia ja jäsenet 100 vuodesta alkaen. Aineistoa on n. 400 seurakunnasta. Puuttuvat seurakunnat ovat pääosin Ahvenanmaalta ja manner-Suomen ruotsinkielisiltä alueilta.

Muita kirkonkirjojen lähteitä ovat Suomen Sukututkimusseuran (http://www.genealogia.fi/) HisKi-tietokanta, jossa aineisto on kirjoitettu puhtaaksi ja esitetään taulukoiden muodossa. Aineistoon liittyy määrättyjä epävarmuuksia ja tiedot vaativat aina tarkistuksen varsinaisista kirkonkirjoista tai niiden kuvatuista versioista.

Sitten on vielä Arkistolaitoksen digitaaliarkisto, josta löytyy yli 13 miljoonaa tiedostoa. Niistä löytyy kirkonkirjojen ohella, henkikirjoja, asutuksen yleisluetteloita, karttoja jne.

Mikäli ei halua kaivella tietoja tietokoneen kautta on helsinkiläisillä oiva mahdollisuus käydä Kansallisarkistossa (http://www.arkisto.fi/fi/yhteystiedot#kansallisarkisto) selaamassa kirkonkirjoja mikrofilmeiltä tai mikrokorteilta. Muutoinkin Kansallisarkisto on vierailemisen arvoinen paikka!

Lisäksi on olemassa Karjala-tietokanta (http://www.karjalatk.fi/katiha/index.php), josta löytyy luovutetun Suomen kirkonkirja-aineistoa.

Mikäli Sinulla ei ole tekemistä tai tarvitset mielenkiintoista kaivelupuuhaa niin liity SSHY:een ja aloita hyvä harrastus! Asiaan on saatavissa monenlaisia oppaita ja netistäkin löytyy ainakin yllä mainituilta sivuilta ohjeita. Monet tahot järjestävät sukututkimuskursseja, jotka kyllä täyttyvät lähes välittömästi. Jos kiinnostuit niin selaa yllä mainittuja sivuja!

Miten lasta kasvatetaan?

Onko kukaan koskaan ajatellut miten ja missä syntyvät ne kurittomat alle kouluikäiset kakarat, koulussa häiriköivät lapset ja ovia paiskovat ja tiuskivat teini-ikäiset? Jokaisen tuollaisen lapsen vanhemmat pitävät omiaan kullannuppusina, joilla vain aika ajoin  sattuu olemaan huono päivä tai on muuten vaan väsynyt olo. Eihän lapsi muka silloin jaksa skarpata ja olla kaikille kohtelias ja ystävällinen.

Ympäristön kannalta on vain kiusallista, että he läheltä seuraavat tietävät asian paremmin ja näkevät lapsen tuottamat jatkuvat ongelmat ja häiriköinnit. Lähellä olevat "ulkopuoliset" joutuvat yleensä pahiten kärsimään noista kullannuppujen huonoista hetkistä. Tavaroiden paiskominen, kiroilu ja huutelu, näpisteleminen, ikätoverien kiusaaminen, paikkojen sotkeminen ja rikkominen ovat muutamia esimerkkejä pahoista tekosista, joiden uhriksi joutuvat yleensä viattomat ulkopuoliset.

No mikä sitten on mennyt pieleen kullannuppujen suhteen? Oma mielipiteeni on, veikkaan pääosin samaa kuin usein julkisuudessa on arveltu, ongelmina ovat selkeä kurin puute jo lapsuudesta alkaen, lapselle ei ole asetettu rajoja, riittämätön hellyyden osoittaminen, kiinnostuksen puuttuminen lapsen ja nuoren asioihin, aikuisen omaan napaan tuijottaminen. Jos vain jokaiselle lapselle turvattaisiin nuo perusasiat, meidän tuskin tarvitsisi kärsiä missään noista kurittomista tulevaisuuden toivoista! Kukahan hoitaisi nämä asiat kuntoon? Koululle ei ainakaan kuulu tapakasvatus! Taitaapi nakki osua vanhemmille!!!