Näinä aikoina on maailman tilanne ja tapahtumat sitä luokkaa, että kirjoittajan kynäkin on hyytynyt täysin. Siispä päätin kirjoittaa menneistä "paremmista" ajoista muutaman muistelon. Joitakin reissuja on tehtyä viimeisten parinkymmenen vuoden aikana puolison ja ystävien kanssa rästilomahengessä. Ja kuten tapoihini kuluu, olen tietenkin myös reissussa mokaillut tai sitten en!
Seuraavassa tosikertomus nro 1, joka tapahtui Thaimaan Bangkokissa 2007.
Joku viisas maailman matkalainen antoi joskus aikoinaan ohjeeksi aina tingata ulkomailla. Ja minähän otin neuvosta vaarin.
Olimme päättäneet käydä Bangkokissa jokiristeilyllä. Kävelimme kohti joenrannan laitureita, kun meidät pysäytti paikallinen mies. Hän oli pukeutunut kesäpukuun pikkutakkeineen. Tervehdys oli kohtelias hänen tiedustellessa haluamme lähteä jokivenematkalle. Hänen kysymyksensä oli ratkaisu tulevien tuntien suunnitelmiin, joten suostuimme. Lähdimme mukaan hänen johdattaessaan tietämme kohti laitureita.
Saavuimme pienen pöydän luo, jonka takana istui lippuja myyvä mieshenkilö. Hänen takanaan näkyi laiturissa useita hienonvärisiä jokiveneitä, longtailboateja.
Lippukauppiaan ilmoittaessa veneretken hintaa, totesin sen olevan kohtuuton ja esitin oman versioni hinnaksi. Pallottelimme hintaa jonkin verran ja käännyimme lähteäksemme pois. Yllättäen lipunmyyjä suostuikin hintaehdotukseeni, joten maksoimme veneretken.
Pukukaveri lähti saattamaan meitä toiselle laiturille, jossa lepäsi parrasta vasten suorastaan merkittävän paljon vanhempi versio longtailboatista. Hän ohjasi meidät melko rähjäisen veneen viereen ja siihen johtavalle parille irtolankulle. Veneeseen oli kömmittävä kontaten ja tuossa vaiheessa ajattelin saaneeni tinkaukselleni vastinetta. Veneen perässä istui ikivanha pappa, jonka kyydittäväksi olimme joutuneet - halvalla.
Tietämättä reiteistä, joita pitkin olisi kuljettu hienommilla veneillä, istuuduimme penkeille. Ja sitten mentiin. Moottorin pörinän säestäessä matkaamme, vene kiiti pitkin kapeita jokiuomia, jossa ei niitä hienoja värikkäitä veneitä näkynyt. En henkilökohtaisesti ollut pettynyt näkymiin, mutta seuralaiseni suhtautuminen koko veneeseen oli pettymystä tulvillaan.
Pettymys kulminoitui siihen, että veneen pysähtyessä laiturille jonkin temppelin luo, kiipesimme laiturille ja hätistelimme veneen matkoihinsa. Pappa vaikutti yllättyneeltä ja yritti ensin protestoida, mutta lopulta hän uskoi määrätietoista viittilöintiäni.
Kapusimme temppelin rapulle istumaan ja pohdimme jatkoreittiämme hotellille. Siitä tulikin yllättävä, sillä huomasimme olevamme pienellä saarella, josta ei johtanut minkäänlaista siltaa pois. Seisoimme laiturilla epätietoisina, kunnes huomasimme paikallisbussin tai pikemminkin paikallisveneen lipuvan laituriin. Ajattelimme, ettei se voi viedä meitä enää pahempaan paikkaan. Nousimme bussiveneeseen ja tarjosin rahan maksuksi noususillalla seisovalle nuorelle rahastajalle.
Matkasimme parin pysäkkilaiturin verran, kunnes päätimme hypätä kyydistä pois. Lähellä oli isompi temppelikokonaisuus, jossa käydessämme selvisi myös sijaintimme. Lähellä oli monorail-asema, josta matkasimme monolla hotellillemme.
Ja opetus hommassa oli! Huomasin heti veneretkelle houkutelleen miehen muuhun asuun sopimattomat, epäsiistit, risaiset kengät, jota näkymää olisi pitänyt vaan uskoa! Olihan siinä toinenkin opetus! Tinkaamisellakin on joskus rajansa!
