Muutimme 60-luvulla Liminkaan ja meren äärelle. Kalastaminen jatkui edelleen, mutta nyt pääasiassa verkoilla. Leimaa antavaa verkkokalastukselle olivat seuraavanlaiset kommentit:
- souda, souda, eikun huopaa ...
- perk... etkö sinä osaa ...
- ei sinne suuntaan, nyt oikealla, eikun vasemmalla ...
- vedä oikealla, eikun vasemmalla, työnnä oikealla ...
- no nyt se meni sekaisin ...
- voi helv... helv... , taas meni sokkatappi
- taas se tarttui veneen laitaan ...
- ota nyt takaisin, eikun vedä ...
- on se helv... ettei aikuinen mies osaa ...
- nyt se tarttui airoon ...
Tuolla edellä kuvatulla lämminhenkisellä tyylillä teimme verkkokalastusreissuja isäni kanssa. Toisinaan tuo lämmin vuoropuhelu kävi hermoilleni enkä suostunut toisinaan lähtemään soutajaksi. Silloin kylän konstaapeli sai tuurata minua, eikä hänenkään soututyylinsä aina miellyttänyt vaativaa isääni, joten kelpasin jälleen soutajaksi. Tosin suomalaiset verkonsoutajat tietävät tuollaisen käytöksen olevan verkonkokijan puolelta varsin tavanomaista.
Sama konstaapeli oli kerran isäni kyydissä Oulussa, kun isäni kääntyi vahingossa yksisuuntaiselle kadulle päin vastaan tulevaa liikennettä. Konstaapeli huomautti asiasta, johon isäni totesi noiden liikennemerkkien koskevan ainoastaan turisteja. Isä jatkoi korttelin loppuun seuraavaan risteykseen väistellen vastaantulijoita porttikäytävien kohdalla. Mitäpä tuohon oli konstaapelilla sanomista!
Verkkokalastuksen eräs ongelma oli kivikkoinen Liminganlahti. Pienen perämoottorimme potkuri osui usein vedenalaiseen kiveen ja silloin katkesi perämoottorin potkurin sokkatappi. Olimme aina varautuneet tuohon varatapeilla, jotka oli suhteellisen helppoa vaihtaa. Muistan kuitenkin erään kerran, kun tappi jälleen kerran katkesi iltahämärän aikaan ollessamme muutaman kilometrin päässä rannasta. Tapit ja työkalut olivat tuolloin jääneet autoomme rantalaiturin luo. Tuo ikimuistoinen paluumatka kesti pimeässä useita tunteja soutamalla ja sauvomalla. Tilannetta ei helpottanut jano, nälkä ja pimeässä suunnistamisen hankaluus. Tuon reissun jälkeen pidimme reilun viikon tauon kalastuksessamme.
Kaiken kaikkiaan meidän yhteiset kalareissumme sujuivat molemminpuolisessa hyvässä hengessä. Tykkäsin noista reissuista paljon enemmän, kuin edellä kirjoittamastani voisi päätellä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalastaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalastaminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 13. heinäkuuta 2018
lauantai 7. heinäkuuta 2018
Kalastaminen oli metka laji jo 50-luvulla
Oma kalastukseen tutustumiseni alkoi jo 50-luvulla. Eihän uskoisi, kun olen omasta mielestäni hyvin nuorekas ja ...? Mutta on siitä vaan aikaa reilusti yli puoli vuosisataa!
Asuimme Ruukissa Siikajoen rannan lähellä ja vieressä oli pitkä koski, josta sai haukia virvelillä eli heittouisimella pilvin pimein. Koskella kalastaminen oli kuitenkin kiellettyä. Paitsi minulta, joka salaa ja muka tietämättömänä kävin koskella heittelemässä uistinta melkein joka päivä. Kotona vannotettiin, että jos joku tulee kyselemään, niin sano lähteneesi kotoa luvatta kalaan ja että minulta on joelle meno jyrkästi kielletty. Ja kyllä haukia riittikin ruokapöydässämme!
Välillä oli siimat niin sekaisin, että piti juosta kotiin ja pyytää isää selvittämään sotku. Toisinaan uistin tarttui puseron selkään niin, että oli juostava pyytämään äidilta apua irrottamiseen. Pahinta oli, kun uistin jäi kiven väliin ja siima katkesi uistimen jäädessä koskeen. Tuohon aikaan ei uistimia ollut tarjolla joka kaupan hyllyssä. Ja hintaakin niillä oli. Mutta kuiva kesä oli pelastus tuohon asiaan. Kosken pohjalla pääsi silloin kävelemään ja keräilemään sinne omia ja muiltakin salakalastajilta jääneitä uistimia. Vannoin tuolloin ja vannon edelleen Rapala-uistimen nimeen. Keltaisella Rapalalla olen saanut kalaa lähes joka puolella Suomea, joilla ja järvillä.
Ruukin kosken alapuolella kalastettiin yleisesti rysillä, jotka rakennettiin vitsaksista. Isälläni oli sellainen joen ylittävän rautatiesillan alla. Ja silläkin nousi runsaasti saalista. Toinen kalastuksen muoto oli kosken alapuolella sijaitsevan sahan laiturilta lippoaminen. Lippo oli myös hyvin tuottoisa väline. En muista ollenkaan, että kyläläisillä olisi ollut kalaverkkoja käytössä.
Loppukesästä oli sitten ravustuksen aika. Rapu oli minusta äklöttävän näköinen otus, johon en halunnut yleensä koskea. Joki oli hyvin rapurikas ja melkoinen joukko kyläläisiä ravusti usein öisin. Mekin tehtiin isän kanssa öisiä rapuretkiä jokivarteen. Pyydyksemme olivat rautalankarenkaaseen kiinnitettyjä verkkoja, avopyydyksiä. Se nostettiin haarapäisellä kepillä nopeasti, etteivät ravut kerinneet paeta pyydyksen keskellä olevalta lihapalalta. Levitimme pyydykset tasaisin välien jokeen rantapenkalta ja sitten kiersimme kokemassa niitä säännöllisin välein muutaman tunnin ajan. Kylällä toimi rapuja ostava yrittäjä, jolle sitten myin saaliimme. Niillä ansaitsin elämäni ensimmäiset tienestit.
Ihmeellisintä oli se, että pelkäsin aina jokea ja vettä, enkä oppinut tuohon aikaan edes uimaan. Kävin jopa uimakoulua parina kesänä. Isoisäni hankki minulle uimakouluun jopa kuorma-auton sisäkumin uimarenkaaksi. En uskaltanut mennä edes sen avulla veteen. Mutta kavereitten suosiossa paistattelin, kun lainasin rengastani heille.
Asuimme Ruukissa Siikajoen rannan lähellä ja vieressä oli pitkä koski, josta sai haukia virvelillä eli heittouisimella pilvin pimein. Koskella kalastaminen oli kuitenkin kiellettyä. Paitsi minulta, joka salaa ja muka tietämättömänä kävin koskella heittelemässä uistinta melkein joka päivä. Kotona vannotettiin, että jos joku tulee kyselemään, niin sano lähteneesi kotoa luvatta kalaan ja että minulta on joelle meno jyrkästi kielletty. Ja kyllä haukia riittikin ruokapöydässämme!
Välillä oli siimat niin sekaisin, että piti juosta kotiin ja pyytää isää selvittämään sotku. Toisinaan uistin tarttui puseron selkään niin, että oli juostava pyytämään äidilta apua irrottamiseen. Pahinta oli, kun uistin jäi kiven väliin ja siima katkesi uistimen jäädessä koskeen. Tuohon aikaan ei uistimia ollut tarjolla joka kaupan hyllyssä. Ja hintaakin niillä oli. Mutta kuiva kesä oli pelastus tuohon asiaan. Kosken pohjalla pääsi silloin kävelemään ja keräilemään sinne omia ja muiltakin salakalastajilta jääneitä uistimia. Vannoin tuolloin ja vannon edelleen Rapala-uistimen nimeen. Keltaisella Rapalalla olen saanut kalaa lähes joka puolella Suomea, joilla ja järvillä.
Ruukin kosken alapuolella kalastettiin yleisesti rysillä, jotka rakennettiin vitsaksista. Isälläni oli sellainen joen ylittävän rautatiesillan alla. Ja silläkin nousi runsaasti saalista. Toinen kalastuksen muoto oli kosken alapuolella sijaitsevan sahan laiturilta lippoaminen. Lippo oli myös hyvin tuottoisa väline. En muista ollenkaan, että kyläläisillä olisi ollut kalaverkkoja käytössä.
Loppukesästä oli sitten ravustuksen aika. Rapu oli minusta äklöttävän näköinen otus, johon en halunnut yleensä koskea. Joki oli hyvin rapurikas ja melkoinen joukko kyläläisiä ravusti usein öisin. Mekin tehtiin isän kanssa öisiä rapuretkiä jokivarteen. Pyydyksemme olivat rautalankarenkaaseen kiinnitettyjä verkkoja, avopyydyksiä. Se nostettiin haarapäisellä kepillä nopeasti, etteivät ravut kerinneet paeta pyydyksen keskellä olevalta lihapalalta. Levitimme pyydykset tasaisin välien jokeen rantapenkalta ja sitten kiersimme kokemassa niitä säännöllisin välein muutaman tunnin ajan. Kylällä toimi rapuja ostava yrittäjä, jolle sitten myin saaliimme. Niillä ansaitsin elämäni ensimmäiset tienestit.
Ihmeellisintä oli se, että pelkäsin aina jokea ja vettä, enkä oppinut tuohon aikaan edes uimaan. Kävin jopa uimakoulua parina kesänä. Isoisäni hankki minulle uimakouluun jopa kuorma-auton sisäkumin uimarenkaaksi. En uskaltanut mennä edes sen avulla veteen. Mutta kavereitten suosiossa paistattelin, kun lainasin rengastani heille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)