Se on sienenpyynti tarkkasilmäisen hommaa

Kotona on ollut viimeisen kuukauden ajan projektina hoidella pakastimen syövereistä edellisen vuoden sienet. Se on piirakkavuoka käynyt kuumana jo kolmatta viikkoa kun viime vuonna oli hyvä sienivuosi. Pakastepusseihin kertyi kantarellia ja suppilovahveroa melkoisen runsaasti. Meinasi jäädä marjasato keittiön pöydälle kun tila oli ikään kuin hakusessa.

Meikäläinenkin pääsi tuossa jokunen vuosi sitten sienestämisen makuun ja oppi tunnistamaan muutakin kuin maailman kauneimman sienen – sen, jolla on punainen hattu ja siinä valkoisia pilkkuja. Tosin monta vuotta piti kauden alussa katsoa kirjasta mitä saa syötäväksi poimia. Opettelin rohkeasti kerralla kaksi syöntisientä. Muistin molemmat metsänreunaan asti ja siitä eteenpäin unohdin miltä se toinen näytti. Mutta onneksi isä-Smurffi oli suunnitellut sienet niin, että kantarelli on selvästi omanlaisensa. Ja minäkin opin sitten muistamaan sen ulkonäön.

Sitä kun aamusella tempaisee kuluneet ulkovetimet päälle ja kumikengät jalkaan on muotipuoli hoidossa. Vielä kun tunkee taskuun muutaman ruttuisen hedelmäpussin ja sienipuukon, jota minun tapauksessani markeeraa pahviveitsi, voi sieniretki alkaa. Reippaasti ontuen ja nenä kaiken aikaa taipuneena etsimisasentoon selkävaivan seurauksena, kääntyy kumiterä portin takaiseen metsään. Takaraivossa tykyttää kantarellin kuva ja lähtiessä pestyjen silmälasien linssien takaa silmät hapuilevat jo kanervikkoa.

Uskoni saaliiseen oli tänäänkin vahva. Reissu meinasi vaan taas kerran tuhrautua luonnon tarkkailuun. Ensimmäinen pysähdys tuli läheisen suon laidalla kun huomasin suolla pari karpalonkerääjää. Purin hammasta ja onnuin eteenpäin vaikka aivan varmasti nuo poimivat juuri ne marjat, joita olin ajatellut itselleni kunhan ne kypsyvät. Kyllä tuolla hetkellä suomalainen perusoikeus marjastamiseen tuntui taas kerran kohtuuttomalta omasta näkökulmastani.

Kun lähestyin varmaa kantarellimestaani, unohduin seuraamaan metsän takaa siintävällä pellolla matkakokemuksiaan vertailevaa joutsen- ja kurkiparvea. Yhteensä liki sata lintua käsittävällä parvella tuntui melusta päätellen olevan näkemyseroja taukopaikan käyttöoikeuksista. Kaakatuksen kasvettua sietämättömäksi kurjet kohteliaimpina ottivat ilmaa siipiensä alle ja pöhäyttivät taivaalle. Joutsentenkin häivyttyä kohti etelänmaita päätin siirtyä alkuperäisen puuhaani. Väistellen kolmea kauriitten makuupaikkaa viritin näköelimeni kantarelliasentoon.

Kyllähän sainkin kierrellä aika tovin kunnes tarkat silmäni tai sitten pelkkä tuuri johdattivat minut parin kantarellin äärelle. Nämä olivat viekkaasti yrittäneet piiloutua sammalten ja havujen sekaan, mutta eivät onnistuneet pettämään uskomatonta vainuani. Tosin vainuani oli hieman häirinnyt kaurispaikan merkkaustuoksut. Oli nimittäin bambi roiskinut reviirinsä merkkejä sen verran, että meinasi nenäkarvat kärventyä.

Noin kolmen kilometrin hoippuroimisen tuloksena ja rajujen sammalkaivausten jälkeen olin saanut puoli hedelmäpussillista keltaisia herkkuja. Oli kantarelli yrittänyt haalia päälleen keltaisia koivunlehtiä sammalten ja havujen lisäksi. Minulta eivät kuitenkaan pystyneet piiloutumaan! Nyt on sitten taas uutta satoa pakastimessa ja piirakkavuoalla töitä ensi talvenakin!

  Osa matkalaisista on jo häipynyt ja keskustelu on kiihkeää!