Huomaan tulleeni monella tapaa vanhemmaksi, eikä ehkä vähäisin ole kiinteä, ei kiihkeä, seurustelusuhteeni HUS:n hoitajien ja lääkäreiden kanssa. Mutta se, kun alkaa muistella lapsuuden ja nuoruuden asioita, alkaa jo huolestuttaa itseänikin. Mitähän sille pitäisi tehdä, vai onko minuunkin iskenyt jonkinlainen inhimillisen elämän virus, vanhojen muisteleminen?
Joudun aloittamaan muisteluni 1950-luvulta. Sen teen siksi, että sitä edelliset muistot ovat vanhempieni omaisuutta ja kokemaa, enkä ollut tuolloin muuta kuin ehkä pilke isäni silmäkulmassa. Mutta olihan ne 50-luvulla aikoja! Riipustan luettelonomaisesti silloisia huomioitani seuraavaan:
- valot kotona hoidettiin kynttilällä ja öljylampulla, kunnes tuli Tilley-kaasulyhty. Sähkövalo ei ollut vielä syntyessäni löytänyt tietään meidän matalaan majaamme. Saattoihan siihen olla syytä minunkin odottamattomalla ilmestymiselläni paikkakunnalle
- ulkona valot hoidettiin luonnon omalla lampulla taivaalta, päivällä aurinko ja illalla sekä yöllä valaistuksen hoitivat kuu ja tähdet, jos ei pilviä ollut. Iltapimeällä kylällä liikkuminen oli pakko jättää aivan äärimmäisen pakolliseen ja muistinvaralla hoidettuun suunnistamiseen kylätietä pitkin.
- isoisäni oli edellä aikaansa, kun hänellä oli radion edeltäjä, kidekone. Sen hän otti juhlallisesti esiin iltaisin katsottuaan uutisten lähetysajan taskunauriistaan. Meikälapsi ei saanut koskea tuohon tikkuaskin kokoiseen vastaanottimeen.
- televisiostakin kuultiin kotikylällä vasta 60-luvun alkuhetkinä. Siinä sitä vuosikymmenen taitteessa istuttiin koko kylän väki erään kyläläisen tuvassa ja katsottiin ruudussa vilisevää lumisadetta Ruotsista. Muita lähetyksiä ei ollut vielä tarjolla.
- isovanhempani hoitivat alueen pientä puhelinkeskusta ja siellä sain kokea nykyisiä kännyköitä edeltävän ajan viestintävälineitä. Toki armeijassa hoitelin 60-lun loppupuolella itsekin tovin tuommoista keskusta, jossa piuhoilla yhdistettiin puhehaluisia toisiinsa.
- kyläläisten ei tarvinnut olla kovinkaan huolissaan auton alle jäämisestä, sillä autoja ei paikkakunnalla ollut monta ja ne pitivät niin isoa ääntä, että sen tuloon kerkesi varautua jo hyvissä ajoin.
- kylmäsäilytystilat olivat myös aavistuksen puutteelliset, kun jääkaappeja ei meilläpäin liikkunut. Keittiön lattiassa oli luukku, jonka alta löytyi viileää vaativille ruokatarpeille pieni tila. Talvisin eteinen oli mainio säilytystila, paitsi siellä tavarat usein jäätyivät pakkasessa. Toki ei asuntokaan ollut talvipakkasilla huono säilytystila, kun lämpö oli yöllä aina pakkasasteilla.
- hygienia ei pyörinyt kylillämme edes sanana, liekö tuota koskaan kukaan vielä kuullutkaan? Vadissa peseydyttiin ja saunassa, omassa tai naapurin. Ja mäntysuopa oli liki ainoa pesuaine kaikkeen.
- lääkkeissä kova juttu oli Hota-pulveri. Sillä hoidettiin kuumeet ja hammaskivut. Hammaslääkärillä oli poljettava pora, jota en paljolti kaipaa enää.
- no entä sitten vessassa, pikkulassa, pihan perällä tai huussissa käynnit? Se se vasta hommaa oli. Päivällä pihan perällä liiterin takana olevassa kopissa käynti onnistui, mutta muistelehan talvipakkasella ja yöllä käyntejä, kun valoakaan ei ollut. Lieköhän tuolloin vielä porsliinistä kukaan kuullutkaan, ei ainakaan meidän kylällä.
OIisihan tuota listaa varmaan määrättömiin, mutta en kyllä sano, että ennen oli kaikki paremmin! Kyllä olen nykyään ylpeästi innokas sisävalojen, telkkarin, iPhonen, iPadin, jääkaapin, auton ja jopa sisävessan käyttäjä.
Eli älkää tulko minulle sanomaan, että kyllä kaikki oli ennen paremmin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti